Название: Kuninkaan mies
Автор: Вальтер Скотт
Издательство: Public Domain
Жанр: Историческая фантастика
isbn:
isbn:
"Ei ole minusta pelkoa, sir", vakuutti Wildrake, jonka luontainen rohkeus ja huolettomuus olivat tälläkertaa lannistuneet kuin haukat masentuvat kotkan tullessa saapuville.
"Kuule minua siis", virkkoi Cromwell, "äläkä anna tavunkaan kirvota kieleltäsi. Etkö tunnekin nuorta Leetä, jota sanotaan Albertiksi? Hän on ilkimielinen kuten isänsäkin ja läksi nuoren Miehen mukana siihen viimeiseen rynnistykseen, mikä meillä oli hänen kanssaan Worcesterissa – kiitollisia olkaamme voitosta!"
"Tiedän, että on olemassa herrasmies nimeltä Albert Lee", vastasi Wildrake.
"Ja etkö tiedä – en puhu tunkeutuakseni kelpo everstin salaisuuksiin, vaan ainoastaan mikäli minun tulee tietää jotakin siitä asiasta, voidakseni parhaiten harkita, miten minun on häntä palveltava – etkö tiedä, että herrasi, Markham Everard, kosiskelee sen samaisen ilkimielisen; sisarta, vanhan Sir Henry Leeksi sanotun palatsinhaltijan tytärtä?"
"Sen kaiken olen kuullut", myönsi Wildrake, "enkä voi kieltää uskovani sitä".
"No niin, kun nuori mies Kaarlo Stuart pakeni Worcesterin kentältä ja joutui tuiman ajon ja vainon johdosta erkanemaan saattolaisistaan, tiedän varmasta lähteestä, että tuo Albert Lee oli viimeisiä hänen seurassaan, ellei ihan viimeinenkin."
"Se oli penteleesti hänen laistansa", tokaisi kavalieri riittävästi punnitsematta sanojaan, kun ottaa lukuun, kenen kuullen ne lausuttiin, "ja minä vakuutan kautta miekkani, että hän on oikea lastu vanhasta kannosta!"
"Haa, sadatatko sinä?" virkkoi kenraali. "Sekö on parannustasi?"
"Minä en milloinkaan sadata, suvaitkaa minun huomauttaa", vastasi Wildrake malttuen, "paitsi milloin kuulen mainittavan ilkimielisiä ja kavaliereja; silloin palajaa vanha tapa, ja minä noidun kuin Goringin ratsumies".
"Sinun pitäisi hävetä", moitti kenraali, "kannattaako antautua syntiin, joka on niin kamala muiden korville eikä tuota käyttäjälleen mitään etua?"
"Epäilemättä on tuottoisampiakin syntejä maailmassa kuin kiroamisen karu ja palkaton pahe", nousi vastaukseksi kavalierin huulille, mutta se vaihtui vakuutukseksi, että häntä suretti tuottamansa pahennus. Totta puhuen alkoi keskustelu saada käänteen, joka teki sen peräti mielenkiintoiseksi Wildrakelle. Tämä päätti sen vuoksi olla menettämättä tilaisuutta sen salaisuuden kuulemiseen, joka näytti ilmenevän Cromwellin haastelusta, ja se kävi päinsä ainoastaan pitämällä oma kielensä hallittuna.
"Millainen rakennus on Woodstock?" kysyi kenraali äkkiä.
"Vanha maalaishovi", selitti Wildrake, "ja mikäli saatoin päätellä yhden yön asumisesta siellä, talossa on yltäkyllin takaportaita, salakäytäviä ja maanalaisia teitä, jotka ovat tavallisia tuollaisissa vanhoissa korpinpesissä".
"Ja kaikenlaisia pappien piilopaikkoja kaiketikin", sanoi Cromwell. "Harvoin puuttuu tuollaisista vanhoista maahoveista salaisia karsinoita noiden Bethelin vasikkain suojelemiseksi."
"Teidän korkea ylhäisyytenne", myönsi Wildrake, "voi mennä valalle siitä".
"Minä en vanno lainkaan", vastasi kenraali kuivakiskoisesti. "Mutta mitä ajattelet, hyvä mies – minä teen sinulle suorasukaisen kysymyksen – minne nuo kaksi tuntemaasi Worcesterin pakolaista luultavammin lähtevät suojaan, sillä jossakinhan heidän täytyy turvaa saada, kuin juuri tuohon palatsihuvilaan, jonka kaikki sopet ja kätköt nuori Albert tuntee varhaisimmasta lapsuudestansa asti?"
"Tosiaankin", sanoi Wildrake, ponnistautuen vastaamaan näennäisen välinpitämättömästi, samalla kun sen tapauksen mahdollisuus ja seuraukset vavahduttivat häntä, "tosiaankin olisin samaa mieltä kuin teidän arvoisuutenne, jollen luulisi, että parlamentin valtuuttamana Woodstockiin saapuva seurue arvatenkin säikyttää heidät pois sieltä niinkuin kissa häätää kyyhkyslakasta asukkaat. Kaikella kunnioituksella sanoen soveltuu kenraalien Desboroughin ja Harrisonin naapuruus kehnosti Worcesterin tantereelta paenneille."
"Sitä minäkin ajattelin, ja hyvä se mielestäni onkin", virkkoi kenraali. "Kauvan kestäköön ennen kuin meidän nimemme ovat vihollisillemme muuna kuin kauhuna! Mutta tässä asiassa, jos sinä olet toimelias juonimaan herrasi hyväksi, voisit luullakseni saada aikaan jotakin hänen nykyiselle päämäärälleen suotuista."
"Aivoni ovat liian heikot ylttämään teidän arvoisan tarkoituksenne syvyyttä", sanoi Wildrake.
"Kuuntele siis, ja käyttäös hyödyllisesti", haastoi Cromwell. "Ehdottomasti oli Worcesterin voitto suuri ja ratkaiseva armo. Kuitenkin saattaisi meidän kiitollisuutemme sen johdosta näyttää vähäiseltä, ellemme tekisi kaikkeamme sen suuren työn lopulliseksi edistämiseksi ja täydentämiseksi, joka on niin erinomaisesti menestynyt käsissämme, joskin me puhtaassa sydämen nöyryydessä ja vilpittömyydessä tunnustamme, että me emme millään muotoa ansaitse välittäjätoimemme muistelemista, vaan pikemmin rukoilemme ja pyydämme, että nimemme ja vaiheemme unohtuisivat mieluummin kuin itse suuri työ jäisi vajavaksi. Kuitenkin, totisesti, koskee meitä nykyisessä asemassamme likeisemmin kuin muita, – jos nimittäin näin mitättömien olentojen sopii ollenkaan puhua olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin osallisia niihin muutoksiin, joita on saatu toimeen, ei meidän kauttamme tai meidän omasta voimastamme, sanon, vaan sen kohtalon pakosta, johon meidät kutsuttiin ja jonka täytämme kaikella vaatimattomuudella ja nöyryydellä, – niin, meitä koskee likeisesti, että kaikki tapahtuisi sen suuren työn eduksi, joka on saatu aikaan ja jota vielä tehdään näissä maissa. Sellainen on selvä ja yksinkertainen tarkoitukseni. Joka tapauksessa on suuresti suotavaa, että tuo nuori mies, tuo Skotlannin kuningas, joksi hän itseänsä sanoo – tuo Kaarlo Stuart – ei pääsisi pujahtamaan pois kansalta, jonka keskuuteen saapumalla hän on aiheuttanut niin paljon häiriötä ja verenvuodatusta."
"Olen varma siitä", vakuutti kavalieri luoden katseensa alas, "että teidän ylhäisyytenne viisaus on järjestänyt asiat parhaiten johtamaan sellaiseen tulokseen, ja minä rukoilen, että vaivanne saavat sellaisen palkan kuin ne ansaitsevat". "Kiitän sinua, ystävä", sanoi Cromwell hyvin nöyrästi; "epäilemättä me saamme palkkiomme, ollen hyvän maksajan töissä, joka ei milloinkaan jätä lauvantaisuoritusta sikseen. Mutta ymmärrä minua, ystävä – minä en halua mitään muuta kuin oman osuuteni hyvästä työstä. Kaikesta sydämestäni osoittaisin mitä vähäistä ystävällisyyttä voin arvoisalle herrallesi ja sinullekin oman säätysi mukaan – sillä minunlaiseni miehet eivät keskustele tavallisten ihmisten kanssa, että meidän läsnäolomme unohdettaisiin kuin jokapäiväinen tapaus. Me puhumme sinun kaltaisillesi ihmisille heidän palkitsemisekseen tai rankaisemisekseen, ja edellistä sinä toivoakseni tahdot toimessasi ansaita minulta."
"Teidän arvoisuutenne", huomautti Wildrake, "puhuu kuten käskemään tottunut".
"Totta kyllä; ihmisten mielet kiintyvät minun arvoisiini pelolla ja kunnioituksella", myönsi kenraali. "Mutta kylliksi jo siitä, sillä minä en halua mitään muuta riippuvaisuutta omasta persoonastani kuin mikä meillä kaikilla on yhteistä alistuvaisuutta yläpuolellamme olevan tahtoon. Mutta mieleni tekisi heittää tämä kultainen kerä herrasi syliin. Hän on palvellut tuota Kaarlo Stuartia ja hänen isäänsä vastaan. Mutta hän on vanhan ritari Leen läheinen sukulainen ja hellissä väleissä tämän tyttäreen. Sinä myöskin pitänet varasi, ystäväni – tuo rehentelevä katsantosi toimittaa sinulle jokaisen ilkimielisen luottamuksen, ja saalis ei voi lähestyä tätä lymyänsä turvapaikan haussa niinkuin kani louhikkoa, sinun saamattasi vihiä sen läsnäolosta."
"Saan ymmärretyksi teidän ylhäisyytenne tarkoituksen", virkkoi kavalieri, СКАЧАТЬ