Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ luona oli tynnyri ja sillä istui muuan kerjäläinen. Hän oli kuningas valtaistuimellaan.

      Ne kolme miestä, jotka pitelivät Gringoirea, veivät hänet tynnyrin luo, ja koko bakkanaali vaikeni hetkeksi, lukuunottamatta lasta kattilassa.

      Gringoire ei uskaltanut nostaa katsettaan, tuskin hengittääkään.

      – Hombre, quita tu sombrero [Mies, tänne lakkisi!], sanoi yksi hänen kolmesta omistajastaan, ja ennen kuin hän tajusi, mitä mies tarkoitti, tämä oli temmannut hatun hänen päästään. Se oli tosin vain vanha kulunut huopahattu, mutta kyllin hyvä suoja vielä jonakin kuumana tai sateisena päivänä. Gringoire huokasi.

      Samassa puhui hänelle kuningas tynnyriltään.

      – Mikäs roikale sinä olet?

      Gringoirea puistatti. Tuo ääni, joskin nyt uhkaavana, muistutti erästä toista ääntä, joka aamulla oli antanut ensi iskun hänen mysteerilleen mankuessaan keskellä näytäntöä: "Armahtakaa vaivaista!"

      Hän katsahti ylös. Se oli todellakin Clopin Trouillefou.

      Clopin Trouillefoulla oli yllään kuninkaalliset arvonmerkkinsä, mutta hän oli yhtä risainen kuin ennenkin. Haava oli kadonnut käsivarresta. Hänellä oli kädessä valkeilla nahkasiimoilla varustettu ruoska, joita kaupungin vartijat käyttivät kansanjoukkojen taltuttamiseksi ja joita nimitettiin boul layes'iksi. Päässä oli hänellä ylhäältä umpinainen, pyöreä päähine, mutta oli vaikeata erottaa, oliko se lapsen myssy vai kuninkaan kruunu, siinä määrin se muistutti kumpaakin.

      Gringoiressa oli, hänen itsensäkään tietämättä miksi, syttynyt pieni toivonkipinä, kun hän tunsi Ihmeiden pihan kuninkaan Oikeuspalatsin salissa olleeksi kerjäläiseksi.

      – Mestari, hän sammalsi… korkea herra… teidän majesteettinne… Miten teitä nimittäisin? hän lausui lopuksi ehdittyään crescendonsa huippukohtaan, tietämättä miten päästä ylemmäs tai laskeutua takaisin.

      – Korkea herra, teidän majesteettinne tai toveri, nimitä minua miksi haluat. Mutta joudu. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?

      – Puolustukseksesi? mietti Gringoire, – tuo ei kuulosta lainkaan miellyttävältä. Hän jatkoi sammaltaen: – Minä olen se, joka tänä aamuna…

      – Pirun kynsien kautta! keskeytti hänet Clopin. – Nimesi, roikale, eikä mitään muuta! Kuule, mitä sinulle sanon! Sinä olet kolmen mahtavan ruhtinaan edessä: minun Clopin Trouillefoun, Tunisin kuninkaan ja suurvelhon seuraajan, Argot'n kuningaskunnan hallitsijan; Mathias Hungadi Spicalin, Egyptin ja mustalaisten herttuan, tuon vanhan keltaisen, jonka näet tuolla pesurätti pään ympärillä; sekä Guillaume Rousseaun, Galilean keisarin, tuon lihavan tuolla, joka ei kuuntele meitä lainkaan ja joka likistelee porttoa. Me olemme sinun tuomareitasi. Sinä olet tunkeutunut Argot'n kuningaskuntaan olematta argotlainen ja olet siten loukannut etuoikeuksiamme. Sinua on rangaistava, ellet, niin sanottujen kunniallisten ihmisten siansaksaa käyttääkseni, ole varas, kerjäläinen tai maankiertäjä. Jos olet joku sen tapainen, niin anna kuulua! Tee selko itsestäsi!

      – Ei minulla ole sitä kunniaa, Gringoire sanoi. Minä olen kirjoittanut…

      – Riittää, keskeytti hänet Trouillefou. – Sinut hirtetään. Selvä juttu, herrat kunnialliset porvarit! Niinkuin te kohtelette meitä, niin kohtelemme me teitä. Samaa lakia, jota te käytätte kulkureita kohtaan, käyttävät kulkurit teitä kohtaan. Oma syynne, jollei se ole teille mieluinen. Ei ole vahingoksi nähdä joskus kunniallisenkin miehen virnistävän hamppuköydessä; se tuottaa toimitukselle arvonantoa. Kas niin, ystäväni, jaa nyt kohteliaasti risasi näille naisille. Minä hirtätän sinut kulkurien iloksi, ja sinun on annettava kukkarosi heille, että he saavat juoda maljasi. Jos haluat sitä ennen pitää pientä ilvettä, on tuolla saarnatuolissa erinomainen kivinen Isä-Jumalan kuva, jonka olemme varastaneet Saint-Pierre-aux-Boeufs'istä. Sinulla on aikaa neljä minuuttia antaaksesi sielusi hänen haltuunsa.

      Tämä puhe karmi Gringoiren selkäpiitä.

      – Sieluni kautta, hyvin puhuttu! Clopin Trouillefou saarnaa kuin paavi, huusi Galilean keisari lyöden sarkkansa säpäleiksi työntääkseen pöytänsä syrjään.

      – Herrat keisarit ja kuninkaat, Gringoire sanoi kylmäverisesti (sillä hän oli, ihme kyllä, taas tyyni ja puhui päättävästi), sitä ette voi todella tarkoittaa. Olen Pierre Gringoire, runoilija ja sen moraliteetin kirjoittaja, joka tänään esitettiin Oikeuspalatsin suursalissa.

      – Sinäkö se oletkin, mestari! virkkoi Clopin. Olin siellä, jumal'auta, minäkin! Mutta, hyvä toveri, eikö ole oikein, että hirtämme sinut illalla sentähden, että ikävystytit meitä aamulla?

      – Tästä ei näy olevankaan helppo päästä, ajatteli Gringoire. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen.

      – Ei ole mitään syytä, hän sanoi, olla lukematta runoilijoita kulkureihin. Aisopos oli maankiertäjä, Homeros kerjäläinen, Mercurius varas…

      Tässä keskeytti hänet Clopin.

      – Sinä näyt aikovan pöristä meidät hengiltä loruillasi. Hitto vieköön, etkö voi antaa hirttää itseäsi vähemmällä!

      – Anteeksi, herra Tunisin kuningas, Gringoire vastasi, puolustautuen askel askeleelta. Sitä asiaa sietää punnita… Hetkinen vielä!.. Kuulkaa minua!.. Ettehän tahdo tuomita minua kuulustelematta…

      Hänen onneton äänensä häipyi kokonaan siihen huumaavaan meluun, joka nyt syntyi hänen ympärillään. Kattilasta kuului entistä pahempi räminä, ja kaiken lisäksi oli muuan vanha eukko pannut kolmijalalle paistinpannun, jossa kärisevä rasva piti sellaisen räiskeen kuin parvi kirkuvia poikia naamiota seuratessaan.

      Tällä välin näytti Clopin Trouillefou neuvottelevan Egyptin herttuan ja Galilean keisarin kanssa, joista jälkimmäinen oli aivan juovuksissa. Sitten hän huusi:

      – Hiljaa siellä!

      Mutta kun kattila ja paistinpannu eivät kuulleet häntä, vaan jatkoivat duettoaan, hän hyppäsi alas tynnyriltään, antoi kattilalle sellaisen potkun, että se kieri hyvän matkan päähän lapsineen, potkaisi paistinpannua, niin että sen sisällys roiskahti tuleen, ja palasi taas vakavana valtaistuimelleen, välittämättä lapsen nyyhkytyksistä tai murisevasta eukosta, jonka illallinen siten joutui liekkien saaliiksi.

      Trouillefoun viittauksesta astuivat herttua, keisari, arkkikätyrit ja hurskastelijat esiin ja asettuivat puoliympyrään hänen ja Gringoiren ympärille, jota nuo kolme kerjäläistä yhä pitelivät kauluksesta. Se oli puoliympyrä ryysyjä, repaleita, katinkultaa, hankoja, kirveitä, hoippuvia koipia, voimakkaita, paljaita käsivarsia, likaisia, kalpeita ja tylsiä kasvoja. Keskellä tätä kerjäläisten pyöreätä pöytää kohosi Clopin Trouillefou hallitsijanhahmona aivan kuin doogi tämän senaatin edessä, kuin kuningas päärien joukossa, kuin paavi konklaavin keskellä, ensiksikin ylemmän asemansa vuoksi tynnyrillä ja toiseksi jonkin käskevän, karskin ja pelottavan ominaisuutensa vuoksi, joka sai hänen silmänsä säkenöimään ja peitti kulkuri tyypin eläimellisen ilmeen hänen villeillä kasvoillaan. Hän oli kuin metsäkarju sikojen joukossa.

      – Kuulehan, hän sanoi Gringoirelle, ja siveli käsnäisellä kädellään muodotonta leukaansa, en keksi mitään syytä, miksi sinua ei hirtettäisi. Se ei kylläkään taida olla oikein mieluista sinusta, ja sehän onkin luonnollista, sillä te ette ole siihen tottuneet. Te annatte sille aivan liian suuren merkityksen. СКАЧАТЬ