Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo

Чтение книги онлайн.

      – Esmeralda? mitähän sekin merkinnee? mietti Gringoire ja väänteli käsiään epätoivoissaan. Nyt on, Herra nähköön, tullut ikkunain vuoro!

      Hän kääntyi marmoripöytää kohden ja näki, että esitys oli keskeytynyt. Oli tullut hetki, jolloin Jupiterin piti ilmestyä salamansa kanssa. Mutta Jupiter seisoi aloillaan lavan juurella.

      – Michel Giborne! huusi harmistunut runoilija, mitä sinä siellä teet? Onhan sinun vuorosi! Kiipeä ylös!

      – Mahdotonta, vastasi Jupiter, eräs ylioppilas vei portaat.

      Gringoire katsahti lavalle ja huomasi katkeran totuuden.

      Kaikki liikenneyhteys oli katkaistu näyttämön ja pukukomeron väliltä.

      – Roisto! hän mutisi. Ja miksi hän otti portaat?

      – Nähdäkseen Esmeraldan, vastasi Jupiter surkealla äänellä. Hän sanoi: "Kas täällä on portaat, joita ei tarvita", ja niin hän vei ne.

      Se oli kuolinisku. Gringoire otti sen vastaan alistuen.

      – Korjatkaa luunne! hän sanoi näyttelijöille; jos saan maksun, saatte tekin.

      Sitten hän lähti pää painuksissa, mutta viimeisenä niin kuin urheasti taistellut kenraali.

      Astellessaan alas palatsin portaita hän mutisi hampaittensa välitse:

      – Kauniita aaseja ja lurjuksia nuo pariisilaiset! Tulevat katsomaan mysteeriä, eivätkä kuuntele siitä sanaakaan! Kaikki muu heitä huvittaa, Clopin Trouillefout, kardinaalit, Coppenolet, Quasimodot, itse piru, mutta Neitsyt Maria ei tippaakaan! Jos olisin sen tiennyt, en olisi tuhlannut Neitsyt Marioita teille, senkin hölmöt! Ja minä! tulin katselemaan kasvoja ja näinkin vain takaraivoja! Olla runoilija ja saavuttaa laastarinlatkuttajan menestys! Onhan kyllä totta, että Homeros kierteli kerjäten kreikkalaisia kyliä, ja Naso kuoli maanpaossa moskovalaisten luona. Mutta piru minut periköön, jos ymmärrän, mitä he tarkoittavat tuolla Esmeraldallaan! Mitähän kieltä se oikeastaan on olevinaan? Sehän on pelkkää siansaksaa!

      TOINEN KIRJA

      1. Kharybdiista Skyllaan

      Ilta pimenee aikaisin tammikuussa. Kaduilla oli jo hämärä Gringoiren lähtiessä palatsista. Se ilahdutti häntä, sillä hän kaipasi pimeälle ja yksinäiselle kujalle voidakseen siellä vaipua mietiskelyihin ja antaakseen filosofin sitoa ensi siteen runoilijan haavaan. Filosofia olikin hänen ainoa pakopaikkansa, sillä hän ei tiennyt, mistä saisi yösijan. Tuon loistavan fiaskon jälkeen, jonka hänen draamallinen yrityksensä oli kärsinyt, hän ei uskaltanut mennä siihen viinitupaan Grenier-sur-l'Eau-kadun varrella vastapäätä Port-au-Foiniä, jossa hän asui, sillä hän oli luullut, että kaupunginvouti maksaisi hänelle hänen häärunoelmastaan sen verran, että hän saattaisi maksaa mestari Guillaume Doulx-Sirelle, Pariisin heinäkaupan vuokraajalle, niiden kuuden kuukauden vuokran, jonka hän oli tälle velkaa, toisin sanoen kaksitoista pariisilaista souta; summan, joka oli kaksitoista kertaa niin suuri kuin koko hänen maallinen omaisuutensa, siihen luettuna hänen polvihousunsa, paitansa ja lakkinsa. Sitten kun hän tilapäisessä turvapaikassaan Saint-Chapellen vankilan pienen porttiholvin alla oli luonut yleissilmäyksen tilaansa ja aprikoinut, minkä yösijan valitsisi – hänellä oli valittavana kaikki Pariisin kadut – hän muisti edellisellä viikolla erään parlamentinneuvoksen talon edessä Savaterie-kadun varrella nähneensä kiven, joka oli siihen asetettu muulin selkään nousemista varten, ja hän oli silloin ajatellut, että siinä oli hätätilassa mainio päänalunen kerjäläiselle tai runoilijalle. Hän kiitti sallimusta, joka oli antanut hänelle tuon hyvän ajatuksen. Mutta juuri kun hän aikoi astella palatsin edessä olevan torin poikki painautuakseen Citén sokkeloihin, joissa vielä nykyäänkin nuo Vanhat sisaruskadut Rue de la Barillerie, Rue de la Vieille-Draperie, Rue de la Savaterie, Rue de la Juiverie ynnä muut mutkittelevat yhdeksänkerroksisine taloineen, hän näki narripaavin saattueen samaan aikaan tulevan ulos palatsista huikeasti meluten ja marssivan torin poikki soihtujen hulmutessa ja hänen, Gringoiren, orkesterin soittaessa. Tämä näky veresti uudelleen niiden haavojen tuskan, jotka hänen itserakkautensa oli saanut. Hän pakeni. Kun hänen näytelmänsä kova kohtalo kirveli vielä kipeimmillään, teki kaikki, mikä toi hänen mieleensä päivän juhlan, hänet katkeraksi ja sai hänen haavansa vuotamaan verta.

      Hän aikoi juuri mennä Saint-Michel-sillan yli, kun hän tapasi poikia, jotka juoksentelivat heilutellen palavia soihtuja ja sähikäisiä.

      – Kirottu ilotulitus, Gringoire virkkoi ja kääntyi Rahanvaihtosillalle. Sillan päässä olevien talojen seinille oli ripustettu kolme suurta taulua, jotka esittivät kuningasta, dauphiniä ja Flanderin Margaretaa, sekä kuusi pienempää, jotka esittivät Itävallan arkkiherttuaa, Bourbonin kardinaalia, herra de Beaujeutä, Ranskan Jeannea, Bourbonin äpärää ja vielä jotakin, jota en oikein muista, kaikki soihduilla valaistuina. Joukko ihmetteli.

      – Sinä onnellinen Jehan Fourbault! Gringoire huokasi ja käänsi selkänsä mestarin tauluille, suurille ja pienille. Hänen eteensä avautui katu. Se näytti hänestä niin pimeältä ja autiolta, että hän toivoi siellä pääsevänsä kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä, mikä saattoi johtaa hänen mieleensä juhlan. Hän lähti astelemaan sitä. Hetkisen kuluttua sattui hänen jalkansa johonkin vastukseen; hän kompastui ja kaatui. Se oli juhlalyhde, jonka kirjurit olivat aamulla päivän kunniaksi asettaneet jonkun parlamentin presidentin asunnon portin eteen. Gringoire kesti urheasti tämän uuden löytönsä. Hän nousi ja saapui viimein joen rannalle. Jätettyään taakseen siviili- ja rikosoikeusvankilain tornit ja kahlattuaan kiveämättömällä rantaäyräällä nilkkojaan myöten kurassa pitkin kuninkaallisen puutarhan korkeaa muuria, hän saapui kaupungin länsipäähän ja seisoi hetken katsellen Passeur-aux-Vaches nimistä saarta, joka sittemmin on hävinnyt Uudensillan ja pronssihevosen alle. Saari näytti hänestä pimeässä mustalta möhkäleeltä vaalean, kapean joenhaaran takana, joka erotti sen hänestä. Himmeästä valopilkusta saaressa saattoi arvata mehiläiskeon muotoisen mökin paikan, jossa lehmäpaimen vietti yönsä.

      – Sinä onnellinen lehmäpaimen! Gringoire mietti, sinä en ajattele kunniaa etkä kirjoita häärunoelmia! Mitäpä liikuttaa! sinua Burgundin herttuattarien ja kuninkaiden naimisiinmeno! Sinä et tunne muita helmiä [Margareta: helmi] kuin mitä huhtikuu syöttää sinun lehmillesi! Ja minulle, runoilijalle, on vihelletty, minä värisen vilusta ja olen velkaa kaksitoista souta, ja minun kengänpohjani ovat niin läpinäkyvät, että ne kelpaisivat lasin virkaan sinun lyhdyssäsi. Kiitos, lehmäpaimen, sinun mökkisi on rauhoittanut minua ja saanut minut unohtamaan Pariisin!

      Samassa herätti hänet lyyrillisestä tunnelmastaan suuri raketti, joka sähisten kohosi ilmaan tuosta onnellisesta majasta. Lehmäpaimen siellä otti osaa päivän ilotteluun ja poltti omaa ilotulitustaan.

      Tämä raketti sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Gringoiren selkäpiitä.

      – Kirottu juhla! hän huudahti, vainoatko minua kaikkialla? Hyvä Jumala! lehmäpaimenen mökilläkin!

      Sitten hän katseli Seineä jalkainsa juurella, ja kauhea kiusaus valtasi hänet.

      – Ah! hän sanoi, miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi niin kylmää!

      Silloin hän sai äkkiä epätoivoisen päähänpiston: koska hän ei päässyt rauhaan narripaaveista, Jehan Fourbault'n maalauksista, juhlalyhteistä, soihduista eikä raketeista, hän päätti rohkeasti heittäytyä keskelle juhlaa ja lähteä Grève-torille.

      – Siellä, hän СКАЧАТЬ