Waverley. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

      Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

      Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin, kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

      Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille – niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta samalla ylpeälle – ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan, korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään; ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

      Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista, pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä Waverley-Honourista.

      Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari. Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä. Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille tien sovintoon.

      Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään. Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse, perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin Sir Everardilla tiedettiin olevan.

      Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa enemmän.

      II.

      Kasvatus

      Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen suunnitelmansa vuoksi – ja hän oleskelikin siellä tavallisesti kahdeksan kuukautta vuodesta – Edward vietiin Waverley-Honouriin. Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.

      Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I: lle, ei ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä. Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.

      Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti taipuisa loistavuuden СКАЧАТЬ