Waverley. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

      missä viita vehmahinna,

      missä lähde leppoisinna,

      missä liekopeite laajin,

      missä aamukaste taajin,

      missä tetri kaunein juo sen,

      missä keijut leijuu luo sen!

      Metsän kätköön rientäkäämme,

      yksiksemme rauhaan jäämme!

      Joutuin vain, joutuin vain

      yli vuorten korkeain.

      "Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss Bradwardine?" kysyi Waverley.

      "En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi. Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli. Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu. Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

      "Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava kertomus heti herätti mielenkiintoa.

      "Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

      Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas, tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta ohi mennessään ja Ludvig XIV: n jääkärin tapaan hyräillen:

      X.

      Eilistä järkevämpi päivä

      Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena, metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

      Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja – päisiä pojan nallikoita. Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan nimityksillä niin hivelevillä kuin Maister Gellatley, vaikka luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle toista arvonimeä, daft (hassu) Davie. Mutta tämä ei ole mitään harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

      Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa. Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy, ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella couteau de chassellaan nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti, oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä faire la curée). Tämän jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr. Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.

      Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen, ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia – vanhan Hardyknuten perikuvana —

      Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan erilaiset toto coelo, kuten parooni olisi sanonut, niin oli heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr. Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan, jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.

      Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen, että Edward oli puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae indolis, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja – ja tästä seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa, hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa keskusteluun.

      Päivällisen jälkeen СКАЧАТЬ