Erämaan kutsu. Джек Лондон

Чтение книги онлайн.

      Eikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet vaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos haihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli ollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti – ajalta, jolloin villit koirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen saavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään halki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten olivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan hänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea ponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki aina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti kuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen ulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä – jo kuitenkin kauan sitten sekoittuneet maan tomuun – jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa tähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen äänenpainonsakin oli heidän – sama, jolla he olivat purkaneet surujansa ja omalla tavallansa tulkinneet suurta hiljaisuutta, kylmyyttä ja pimeyttä.

      Todistukseksi minkälainen nukkeleikki elämä on, virtasi ikivanha laulu hänen rinnastaan hänen palatessaan omiensa alkuperäisiin elintapoihin. Ja se tapahtui siksi, että ihmiset olivat löytäneet keltaista metallia Pohjolasta ja siksi, että puutarharenki Manuelilla ei ollut niin suurta palkkaa, että se olisi riittänyt muuhunkin kuin ruokaan ja vaatteisiin hänelle itselleen, hänen vaimolleen ja heidän monille pienille jälkeläisilleen.

      III.

      Alkuperäinen villi luonto

      Alkuperäinen villi luonto oli siis voimakas Buckissa ja se kävi yhä väkevämmäksi niiden ankarien olosuhteiden pakosta, joissa hänen nykyinen elämänsä kului. Mutta hän osasi salata tämän seikan. Hänen juuri herännyt viekkautensa kehoitti häntä tasapainoon ja itsensä hillitsemiseen. Hänellä oli liian paljon oppimista perehtyessään uuteen elämäänsä, jotta olisi tuntenut mielensä uhkarohkeaksi ja hän koetti olla antautumatta riitoihin, vieläpä väittikin niitä mahdollisuuden mukaan. Koko hänen käytöksensä alkoi saada varovaisuuden leiman. Hän ei osoittanut mitään taipumusta kiivaisiin, äkillisiin tekoihin, ja huolimatta hänen ja Spitzin välisestä katkerasta vihasta, ei hän tehnyt itseään syylliseksi mihinkään kärsimättömyyteen tätä kohtaan, vaan vältti päinvastoin pienimmälläkään tavalla loukkaamasta häntä.

      Sitävastoin ei Spitz milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta näyttää hampaitaan Buckille, luultavasti aavistaen tämän olevan kilpailijan. Vieläpä hän kiertäen kaartaen ärsytti Buckia, koettaen lakkaamatta nostaa sotaa, joka ehdottomasti olisi loppunut toisen puolen kuolemalla. Tämä olisikin otaksuttavasti hyvin pian onnistunut hänelle, jollei ihmeellistä tapausta olisi sattunut. Eräänä iltana majoituttiin synkkään paikkaan Le Barge-järven aukealle rannalle. Lumipyry, pimeys ja tuuli, joka viilsi kuin veitsen pisto, olivat pakoittaneet heidät hapuillen etsimään itselleen leiripaikkaa. Tuskin olisivat he voineet löytää huonompaa. Heidän takanaan kohosi pystysuora kalliomuuri. Perraultin ja Françoisin täytyi tehdä tuli ja asettaa turkkinsa suoraan jäälle. Teltan olivat he jättäneet Dyeaan voidakseen kulkea nopeammin. Muutamista ajopuun palasista tekivät he tulen, joka pian sulatti jään altaan ja sammui, jonka jälkeen heidän täytyi syödä illallisensa pimeässä.

      Aivan suojelevan kallion viereen oli Buck valmistanut itselleen paikan. Ja siinä oli niin tyyntä ja lämpöistä, että hän vain vastenmielisesti lähti sieltä syömään kalaa, jota François jakoi ensin sulatettuaan sen tulella. Mutta kun Buck syöntinsä lopetettuaan palasi takaisin, oli hänen paikkansa viety. Ja varoittava murina ilmoitti hänelle, että anastaja ei ollut kukaan muu kuin Spitz. Tähän saakka oli Buck välttänyt riitaantumasta vihollisensa kanssa, mutta tämä meni toki liian pitkälle. Villieläin hänessä alkoi karjua. Hän syöksyi Spitzin kimppuun raivolla, joka hämmästytti heitä molempia, eritoten Spitziä, sillä entisten kokemuksiensa perusteella tämä piti Buckia tavattoman ujona ja vaatimattomana koirana, jonka arvo riippui kokonaan vain hänen koostaan.

      Françoiskin hämmästyi nähdessään molempien koirien rajusti tapellen syöksähtävän kiistellystä pesästä. Hän ymmärsi heti ottelun syyn. "Ahaa!" huusi hän Buckille. "Näytä hänelle. Anna sille niin että tietää. Kurjalle anastajalle!"