Sallimus. Voltaire

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      "Sinä olet oikeassa", lausui ylieunukki.

      "Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on äskettäin penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etukäpäläänsä; lisäksi on sillä hyvin pitkät korvat."

      "Sinä olet siis nähnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan hengästyneenä.

      "En suinkaan", vastasi Zadig. "Minä en ole sitä milloinkaan nähnyt enkä ole edes tiennytkään, että kuningattarella on narttukoira."

      Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan tallin kaunein hevonen päässyt erään tallirengin käsistä karkuun Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten kera sen jälkeen yhtä hätäisenä kuin ylieunukki koiran perästä. Ylitallimestari kääntyi Zadigin puoleen ja kysyi tältä, oliko hän kenties nähnyt kuninkaan hevosta.

      "Se hevonen", vastasi Zadig, "nelistää mainiosti. Se on viisi jalkaa korkea, pienikavioinen; sen häntä on kolme ja puoli jalkaa pitkä. Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen kengät ovat yksitoista-osaista hopeaa."

      "Mitä tietä se on mennyt, missä se on?" hätäili ylitallimestari.

      "En minä ole sitä nähnyt", vastasi Zadig, "enkä edes koskaan kuullut siitä puhuttavankaan."

      Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen sekä kuninkaan hevosen että kuningattaren koiran. Niinpä he antoivatkin viedä hänet suuren desterhamin12 kokouksen eteen, ja tämä tuomitsi hänet saamaan solmupiiskaa sekä karkoitettavaksi loppuiäkseen Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sekä hevonen että koira löytyivät. Kiusallinen välttämättömyys pakoitti tuomarit nyt peruuttamaan päätöksensä; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan neljäsataa unssia kultaa, koska oli kieltänyt nähneensä sitä minkä selvästi oli nähnyt. Hänen täytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston edessä. Hän lausui seuraavasti:

      "Oikeuden tähdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on lyijyn painavuus, raudan kestävyys, timantin kirkkaus ja paljon yhtäläisyyttä kullan kera! Koska minun on sallittu puhua tämän korkean kokouksen edessä, niin vannon Ormuzdin13 nimessä, etten ole milloinkaan nähnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enkä kuningasten kuninkaan14 pyhitettyä hevosta. Tietäkää siis, miten on asian laita. Olin kävelyllä sen metsikön läheisyydessä, jossa sitten kohtasin kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin näin hiekassa erään eläimen jäljet ja päätin helposti niiden olevan pienen koiran jälkiä. Kepeät, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet käpäläin jälkien väliin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, että se oli narttukoira, jonka nännit riippuivat alhaalla ja joka siis oli penikoinut muutamia päiviä sitten. Toiset, edellisistä poikeavat jäljet, jotka näkyivät alituisesti hiponeen hiekan pintaa etukäpäläin vieressä, osoittivat minulle sillä olleen sangen pitkät korvat. Ja kun lisäksi huomasin, että yksi käpälä ei ollut tehnyt hiekkaan niin syvää jälkeä kuin kolme muuta, niin ymmärsin, että kaikkein armollisimman kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.

      "Mitä sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tietäkää, että minä kävellessäni mainitun metsikön teitä huomasin hevosenkenkäin jälkiä, jotka kaikki olivat yhtä kaukana toisistaan. Siinäpä hevonen – ajattelin itsekseni – joka nelistää mainiosti. Eräällä kapealla tiellä, jonka leveys on vain seitsemän jalkaa, oli puiden tomu molemmin puolin tietä, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois. Sillä hevosella – päättelin mielessäni – on kolme ja puoli jalkaa pitkä häntä, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt tomun puista. Lisäksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi jalkaa korkean lehtikatoksen, äskettäin pudonneita lehviä ja ymmärsin siitä, että hevonen oli ulottunut niihin ja että se siis oli noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan kolmenkolmatta karaatin kultaa, sillä se oli hieronut niiden heloja erääseen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein kokeen. Vihdoin päättelin niistä merkeistä, joita sen kengät olivat tehneet erääseen toiseen kivilajiin, että se oli kengitetty yksitoista-osaisella hopealla".15

      Kaikki tuomarit ihmettelivät Zadigin syvällistä ja terävää arvostelukykyä. Tieto siitä saapui aina kuninkaan ja kuningattaren korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, että hänet oli noitana poltettava, määräsi kuningas, että hänelle oli maksettava takaisin tuo neljänsadan kultaunssin sakko, johon hänet oli tuomittu. Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin hänen luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin hänen neljäsataa unssiansa. He pidättivät niistä ainoastaan kolme sataayhdeksänkymmentäkahdeksan unssia oikeuskuluihin, ja heidän palvelijansa pyysivät tietysti juomarahaa.

      Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja päätti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mitä oli nähnyt.

      Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Eräs valtiovanki karkasi ja livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta hän ei vastannut mitään. Kuitenkin näytettiin toteen, että hän oli katsellut ikkunasta. Tästä rikoksesta hänet tuomittiin viidensadan kultaunssin sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan hän kiitti tuomareitansa näiden suopeudesta. "Suuri Jumala", hän sanoi itsekseen, "kuinka onkaan valitettavaa kävellä metsässä, missä kuningattaren koira ja kuninkaan hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla tässä elämässä onnellinen!"

IVKateellinen

      Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi, kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa.16

      "Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko eläintä ole olemassakaan?"

      "Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster kerran ei salli sen lihaa syötävän."

      Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:

      "Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole, niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki tottelemme Zoroasterin kieltoa."

      Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti syyttämään Zadigia erään Yebor17 nimisen ylimaagin edessä, joka oli kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä. Kador ystävä – hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia – lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:

      "Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia".18

      "No СКАЧАТЬ