Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita. Жорж Санд

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ – Minä se olen, Jeanne Bonnine'n pikku-lapsi, jonka Te viime suvena kastoitte ja siunasitte hautaan samana päivänä. Minä olen tullut toivottomaan teille hyvää yötä, herra pastori.

      " – Tosiaankin te niin pitkältä sitä minulle toivotatte, että se kestää aamuun saakka. Jos tahdotte osoittaa minulle kohteliaisuutta, niin eikö se kävisi laatuun, että kaikki tulisitte yhtä haavaa? Silloin nämä menot pikemmin päättyisivät."

      Heti näkikin kirkkoherra ovensa edessä selvästi toista kymmentä ihmistä, jotka hän vuoden kuluessa oli haudannut, miehiä ja vaimoja, vanhoja ja nuoria: Chaudy isä, joka oli kuollut pellolla viljaa leikatessaan ja jolla vielä oli sirppi kädessä; – Jeanne Bonnin, joka oli kuollut lapsivuoteesen ja yhä piti pikku-lastaan käsivarrellansa; ja myös kaikki muut, niinkuin esimerkiksi vanha Guitekin, joka oli kuollut säikähdyksestä, kun puna-haarniska-mies eräänä ehtoona uhaten ja nuhdellen oli häntä lähestynyt, siitä syystä muka, että muori metsässä oli kokoillut lahonneita halkoja esiliinaansa.

      " – No hyvä, rakkaat seurakuntalaiset, minä olen iloissani nähdä teidät jalkeilla, sanoi uskalias kirkkoherra; oletteko te kaikki paratiisissa, rakkaat sielut?

      " – Me olemme juur'ikään sinne lähtemäisillämme, herra pastori, vastasi Jeanne; me olimme kiirastulessa, jossa me saimme kärsiä piinaa syntiemme tähden ja meillä oli vartiana eräs paha-henki, joka kaiket yöt hyppelyytti meitä puitten alla; mutta Chassin'in metsässä te pieksitte meitä niin kelpo lailla, että velkakirjamme tuli sillä maksetuksi. Voi, kuinka kovaa te löittekin, herra pastori; Jumala teitä palkitkoon sen hyvän tähden, minkä teitte meidän sieluillemme!

      " – No hyvä, lapseni, vastasi pappi. Onnellista matkaa ja rukoilkaa minun puolestani!

      "Hän meni maata eikä ollut koskaan ennen niin hyvin nukkunut," sanoi kertoilija päättäen tarinansa.

      NEITOSET

      Näimme yhden, näimme kaksi,

      Suukutonta, silmitöntä.

      Näimme kolme, jopa neljä,

      Oisin mielelläin ne piessyt.

      Viisi, kuusi vielä näimme

      Lentelevän, hyppelevän,

      Niiden jäljessä seitsemäs,

      Vaan ei tullut kahdeksas.

Vanha laulu, Maurice Sand'in keräimiä.

      Berry-nimisen maakunnan neitoset näyttävät olevan Normmandie'n impien sukua, jotka "Normandie'n ihmeiden" kertoilija kuvaa jättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on niin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun niitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi epätasaisilla harppauksilla.

      Näitä neitosia eli valkoisia tyttöjä löytyy joka maakunnassa. Minä en usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista syntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon minä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan, jonka olen sattunut saamaan.

      Viime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle, asui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli kolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä kuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti, joidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä kala-lammikoita.

      Siihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan veden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä avaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.

      Kuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja siivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen mielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön ynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän laatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi vaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi äyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.

      No niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli käynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin metsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n, seurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä suurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV: nen muotokuva. Nämät rahat olivat myytyjen härkien hinta.

      Niinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä lehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän haastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen maistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän esimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan maistellut.

      Mutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon tasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän kotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se oli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa häntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät terveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän hevosissansakaan ollut hikipisaraa.

      Päissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan vielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat jaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa; sitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää yötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.

      Mutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa, ottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria piikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin uskoa että rahansa olivat varastetut.

      Pitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen, vannoi pyhän öljyn ja kasteen kautta, että oli nähnyt rahat tarkoin luettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan hän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta, niinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että hän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja että hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin. Herätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä "Neitosten ojantoa" ja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut ainoatakaan ihmistä.

      – No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän minun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme enää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei ollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan pahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni. Ehkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta joutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää toiste hevosen selässä nuku.

      Luneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä salametsästäjiä epäluulon alaisiksi.

      – Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään. Kaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää siitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.

      – Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?

      – Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut matkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että СКАЧАТЬ