Rynnäkkö myllyä vastaan. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä kysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle miehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan – eihän hänelläkään ollut pennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt häntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso.

      Dominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen laiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli otettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä uutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa. Ja nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen edestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella. Isä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa voimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan!

      Fränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet sitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän silmistään.

      Isä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään kysymyksiä; he olivat onnellisia saadessaan olla toistensa lähellä ja odottivat kärsivällisesti isän päätöstä.

      Vihdoin antoi hän eräänä sunnuntaina kattaa juhlapöydän puutarhaan suuren lehmuksen alle ja kutsui ystävänsä luokseen.

      Kun kaikki olivat koolla, ja lasit kilisivät iloisesti, nousi isä Merlier lasi kädessä seisomaan ja sanoi: »Rakkaat ystävät, minä ilmoitan teille, että kuukauden kuluttua tästä päivästä vietetään tyttäreni Fränzchenin ja tämän kelpo nuorukaisen» – hän viittasi Dominiqueen – »häitä».

      Lasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä hämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: »Dominique, anna toki Fränzchenille morsiussuudelma».

      Silloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään nauraen ja joi uudelleen nuorten maljan.

      Vieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen. Dominique ja Fränzchen pitivät toisiaan kädestä, eivätkä puhuneet mitään; he nähtävästi tuskin kuulivat, mistä oli puhe.

      Keskusteltiin sodasta, joka juuri oli puhjennut, ja nuorista miehistä, jotka jo kaikki olivat lähteneet armeijaan.

      »Onneksi on Dominique ulkomaalainen, niin ettei hänen tarvitse mennä mukaan», sanoi isä Merlier huolettomasti, »ja jos preussilaiset maahan tulisivat, niin silloin on hän kyllä puolustava vaimoaan!»

      Ajatus, että preussilaiset tulisivat maahan, tuntui kaikista naurettavalta, ja he laskivat leikkiä siitä, mitenkä preussilaiset lähetettäisiin kotia, kun ensin oli heidän selkänahkansa pehmitetty.

      Kihlautuneet eivät olleet mitään kuulleet; he istuivat käsi kädessä, katse kaukaisuuteen suunnattuna.

      Se oli ihana kesäinen yö. Kuten lapsi äidin helmassa lepäsi laakso varjojen peitossa; Morelle-joki lauloi hiljaista kehtolauluaan, puut kuiskivat hiljaa unissaan, vanha myllynratas käännähti kitisten, talonkukko havahtui ja alkoi kiekua: hyvää huomenta, mutta huomasi sitten erehtyneensä, painoi päänsä jälleen siiven alle ja nukahti uudelleen. Hyväillen puhaltaa vieno tuulenhenki vuorilta, ja syvä, keskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa.

      II

      Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän ilmaantumistaan metsän reunasta.

      Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!» ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta rohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät silloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia.

      Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin myllyyn.

      Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?» kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.

      Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti hän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui myllyn pihamaalle.

      Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?»

      Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat, teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».

      Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä.

      Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka näyttivät häntä suuresti tyydyttävän.

      »Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille, »luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla täällä».

      Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva, mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan: »Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on hyvä kätköpaikka».

      Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.

      Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.

      Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.

      »Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique.

      Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni».

      »Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö.

      Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, СКАЧАТЬ