Alhambra. Washington Irving

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Jumalan tähden, veikkoseni!) tuli vastaukseksi, – tavallinen tapa Hispaniassa käskeä kerjäläisiä pois. "Minä menin sieltä," sanoi hän, "suuremman häpeän kuin näljän kanssa, sillä sydämeni oli vielä suurellinen. Niin tulin eräälle korkea-ahteiselle, syvälle ja vikevälle virralle ja tunsin mieleni tekevän heittäytä siihen: mitäpä varten mokoma vanha, epäkelpo raukka, kuin minä olin, tarvitsikaan elää? Mutta seisoessani joen partaalla muistin Pyhän Neitsyen ja menin tieheni. Minä pyrin eteenpäin, kunnes näin erään maantalon, vähän matkaa tieltä, ja menin ulkopuolisesta kartanonportista sisään. Ovi oli kiini, mutta kaksi nuorta Sennoraa istui akkunassa. Minä lähenin ja anoin almua: —Perdon usted por Dios, hermano! ja akkuna suljettiin. Minä hoippuroitsin ulos kartanosta, mutta nälkä voitti minut ja epätoivo valtasi sydämeni. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleeksi, panin portin viereen makaamaan ja peitin pääni, kuollakseni. Vähän ajan perästä tuli talon herra kotiin: nähtyänsä minun portin vieressä makaavan, paljasti hän pääni, sääli harmaita hiuksiani, otti minut asuntoonsa ja antoi minulle ruokaa. Tästä näette, Sennores, että meidän aina tulee luottaa Pyhän Neitsyen suojelukseen."

      Vanhus oli kotimatkalla syntymäpaikkaansa, Archidonaan, joka oli lähiseudussa jyrkän röhmyisen vuoren kukkulalla. Hän osoitti tämän paikan vanhan Maurilaisen linnoituksen jäännöksiä. "Tuossa linnassa," sanoi hän, "asui eräs Maurilainen kuningas, siihen aikaan, kun sodat riehusivat Granadassa. Kuningatar Isabella hätyytti sitä lukuisalla sotajoukolla, mutta kuningas katseli linnastaan pilvien seassa alas ja nauroi hänen vihastukselleen. Sitten ilmestyi Pyhä Neitsyt kuningattarelle ja vei hänet ja hänen sotajoukkonsa vuorelle, erästä salaista polkua myöten, josta ei koskaan sitä ennen ollut tietty mitään. Maurilainen, nähtyään hänen tulevan, hämmästyi, syöksähti hevosensa kanssa jyrkältä kalliolta alas ja musertui mäsäksi. Hänen hevosensa jäljet," sanoi vanhus, "näkyvät vieläkin kallion reunalla. Ja katsokaapa, sennores, tuolla on tie jota myöten kuningatar ja hänen sotajoukkonsa menivät ylös. Te näette sen, kuin nauhan, nousevan vuoren kuvetta ylös, mutta mikä siinä on ihmeellistä on se, että vaikka sen etäältä näkee, se likemmä tultua katoaa."

      Luultu tie, jota hän osoitti, oli epäilemättä joku hietainen ura vuoressa, joka näytti ahtaalta ja kapealta etäälle, mutta leveni ja kävi epäselväksi likempää katsoen.

      Vanhuksen sydämen viinistä ja kestityksestä lämmettyä alkoi hän kertoa meille historiata eräästä aarteesta, jonka tuo Maurilainen kuningas sotaretken aikana oli jälkeensä jättänyt. Vanhuksen oma asunto oli juuri linnan perustuksen vierellä. Kirkkoherra ja notario näkivät kolmasti unta tästä aarteesta, ja menivät kaivamaan unessa osoitetulle paikalle. Hänen oma vävynsä kuuli heidän kuokkainsa ja lapioidensa mukseen yöllä. Mitä he löysivät ei kukaan tiedä; heistä tuli yhtäkkiä rikkaat, mutta salaisuuden he pitivät omanaan. Näin oli tämä vanhus kerran ollut onnen ovea likellä, mutta oli tuomittu pysymään iäti poissa saman katon alta sen kanssa.

      Olen havainnut, että taruja Maurilaisten kätkemistä aarteista, jotka ovat niin yleiset Hispaniassa, on enimmin kaikkein köyhimmissä kansaluokissa. Juuri tällä tavalla armas luonto lohduttaa mielikuvatuksilla todellisuuden puutteessa. Janoinen uneksii lähteitä ja juoksevia virtoja; nälkäinen komeita atrioita, ja köyhä kätketyltä aarteita; ei kenelläkään ole kuvas-aisti rikkaampi ja väkevämpi kuin kerjäläisellä.

      Viimeinen matkakuvaus jonka tahdon antaa, tulee olemaan eräs iltakohtaus pienessä Lora'n kaupungissa. Tämä on ollut kuuluisa sotaa käypä rajakaupunki Maurilaisten vallan aikana, ja on kerran ajanut Ferdinandin muuriensa luota takaisin. Se oli Boabdil'in apen, vanhan Aliatac'in suojeluslinna, kun tämä uljas vanha soturi vävynsä kanssa lähti siihen onnettomaan päällekarkaukseen, joka päättyi johtajan kuolemalla ja kuninkaan vangiksi joutumalla. Lora on jylhällä paikalla autiossa vuorensolassa, Xenil-joen rannoilla, vuorten ja metsäin, niittyin ja lehtoin keskellä. Väestöllä näkyi vieläkin olevan sama rohkea, sotaisa uskallus, kuin muinoisinakin aikoina. Ravintolamme oli juuri kaupungin asemaan sopiva. Sitä piti eräs nuori Andalusialainen leski, jonka kaunis mustasilkkinen basquinna, joka oli mustilla lasipalloilla koristeltu, sitä enemmin ylensi hänen sorean vartensa ja täyteläisten, notkeiden jäsentensä koko ihanuutta. Hänen käyntinsä oli luja ja jänteä, hänen mustat silmänsä täynnä tulta, ja hänen veikistelevä laatunsa ja käytöksensä ja ne monenlaiset koristeet, joilla hän oli huoliteltu, osoittivat että hän oli tottunut ihailtavaksi.

      Hänen miltei yksi-ikäinen veljensä oli laadulleen ja liikennöilleen hyvin sisareensa; he olivat Andalusialaisen Majon ja Majan täydelliset esikuvat. Veli oli pitkä, roteva ja sukeva, iholleen vaalea, öljymarjan-värinen, mustat kirkkaat silmät, käherät kastanjan-ruskeat viikset, jotka leuvan alla yhtyivät toisiinsa. Hän oli puettu pulskeaan, lyhyeen vihriään samettijakkuun, joka soveltui oivallisesti hänen varteensa ja oli aina ylellisyyteen asti hopeanapeilla koristettu, valkoinen nenäliina kummassakin lakkarissa. Hänen housunsa olivat samaa vaatetta; napinrivit lanteista aina polviin asti; vaaleanpunainen silkkivaate, joka etupuolella pidettiin renkaalla kiini, rippui kaulasta sievälle, poimuille lasketulle paidalle; vyö vyötäisten ympärillä; puolisaappaat mitä kauniimmasta ruskeasta nahasta, koreasti kirjaillut ja pohkioiden kohdalta avoimet, että sukat näkyisivät, ja punaiset kengät, jotka tekivät sievämuotoisen jalan kauneuden vielä enemmin silmään pystyväksi.

      Hänen ovella seisoessaan tuli ratsastava mies, joka alkoi hiljaa ja vakaisesti puhua hänen kanssansa. Tämä oli puettu samalla lailla ja melkein yhtä pulskeasti; noin kolmikymmen-vuotias, varrelleen vankka mies, tarmokkailla, Romalaisilla kasvonmurteilla, kasvot kauniit vaikka vähän rupulin-arpiset, ja käytös sievä, uskalias ja miltei rohkea. Hänen vahva, musta hevosensa oli tupsuilla ja monivärisellä satulaloimella koristettu; satulan takana rippui pari lyhyttä ratsupyssyä. Koko olennolleen oli hän noiden salakauppiaiden näköön, jotka olin nähnyt Ronda-vuorilla, ja silminnähtävästi oli hän yksissä tuumin emäntämme veljen kanssa; ja päällisiksi, ellen erehdy, hän oli lesken suosittu ihailija. Koko ravintolassa ja sen asukkaissa olikin jotain salakuljettajain laatuista, ja pyssy seisoi loukossa kitarrin vierellä. Edellämainittu ratsastaja vietti iltansa posadassa (ravintolassa) ja lauloi rohkeita kertomalauluja vuoritienoilta tulisesti ja hilpeästi. Illastellessamme tuli huoneesen kaksi köyhää Asturialaista, anoen ruokaa ja yömajaa; he olivat joutuneet ryövärien käsiin palatessaan eräiltä markkinoilta vuoritienoossa ja menettäneet hevosensa ja kaikki kaluvarastonsa, rahansa ja enimmän osan vaatteistansa; sitten oli heitä pieksetty, kun olivat vastusta tehneet, ja heidät miltei alastomiksi tielle jätetty. Matkakumppanini käski, omituisella äkkipikaisella jalomielisyydellään antaa heille atrian ja vuoteen, ja lahjoitti heille rahasumman, avuksi että kotiinpääsisivät.

      Illempana eneni henkilöiden lukumäärä näytelmässä. Eräs paksu, noin kuusikymmen-vuotias, roteva mies tulla kolusi huoneesen emäntää puhuttelemaan. Hän oli tavallisessa Andalusian puvussa; iso sapeli kainalossa, viikset suuret ja miehen olento kerskaavaista pöyhkeyttä osoittava. Kaikki läsnäolevat näyttivät katselevan häntä suurella kunnioituksella.

      Aseenkantajamme Sancho kuiskasi meille, että se oli Don Ventura Rodriguez, Loxan rohkeudestaan ja voimakkaasta kädestään kuuluisa uros ja taistelija. Ranskalaisten Hispaniaan karatessa hätäytti hän kuusi ratsastajaa, jotka makasivat ja nukkuivat, vei ensin heidän hevosensa omaan talteensa, kävi sitten sapelilla heidän kimppuunsa, tappoi yhden ja otti muut vangiksi. Tästä uroteosta oli kuningas määrännyt hänelle yhden Pesetan (viidennen osan Duro'a eli riksiä) jokapäiväiseksi palkinnoksi, ja suonut hänelle arvonimen Don.

      Minusta oli lysti tarkata hänen leveäpuheisuuttaan ja suurellista käytöstään. Nähtävästi oli hän oikea Andalusialainen, yhtä kerskaavainen kuin urhoollinen. Hänellä oli aina sapeli kädessä tahi kainalossa. Hän pitää sitä alinomaa luonansa joka paikassa, niinkuin lapsi vauvaansa, kutsuu sitä Santa Teresakseen ja sanoo, että kun hän sen tupesta vetää: tembla la tierra, silloin maa järisköön.

      Minä istuin СКАЧАТЬ