David Copperfield I. Чарльз Диккенс

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ joka sanomattomasti hämmensi väsynyttä päätäni, ja yhden sillan yli, joka epäilemättä oli London Bridge (minä todella luulen, että hän sanoi minulle niin, mutta minä olin puoleksi nukuksissa), kunnes tulimme tuon köyhän vaimon asunnon luo. Se oli osa muutamista vaivaishuoneista, joiksi huomasin ne ulkomuodosta ja portin yli olevan kiven kirjoituksesta, joka ilmoitti, että ne olivat hankitut viittäkolmatta köyhää naista varten.

      Salem House'n opettaja avasi linkusta yhden useista vähäisistä, mustista ovista, jotka olivat kaikki samannäköisiä ja joilla oli itsekullakin vähäinen, moniruutuinen akkuna toisella puolellaan ja toinen vähäinen, moniruutuinen akkuna ylipuolella. Me astuimme yhteen tämmöiseen vähäiseen huoneesen, jossa köyhä, vanha vaimo par'aikaa lietsoi valkeata, saadaksensa pikkuista kastinpannua kiehumaan. Kun hän näki opettajan astuvan sisään, pysäytti hän palkeen polvillansa ja sanoi jotakin, joka kuului minusta niinkuin: "minun Charley'ni!" mutta kun hän näki minunkin tulevan sisään, nousi hän ylös ja, hieroen käsiänsä, puoleksi niiasi hämmentyneellä tavalla.

      "Osaatteko keittää tämän nuoren gentlemanin aamullisen?"' lausui Salem

      House'n opettaja.

      "Osaanko minä?" sanoi vanha vaimo. "Kyllä mar osaan!"

      "Kuinka Mrs. Fibbitson jaksaa tänään?" kysyi opettaja, katsellen toista vanhaa vaimoa, joka istui isossa tuolissa valkean ääressä ja oli semmoinen vaatepankko, että kiitän onneani tähän hetkeen saakka, kun en tapaturmaa istunut hänen päällensä.

      "Voi, hän on huono", sanoi ensimäinen vanha vaimo. "Tämä on yksi hänen pahoista päivistään. Jos valkea jollakin lailla sammuisi, luulen varmaan, että hänkin sammuisi eikä koskaan viriäisi jälleen".

      Kun he katsoivat häneen, katsoin minä myös häneen. Vaikka oli lämmin päivä, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään muuta, kuin valkeata. Minusta oli, kuin hän olisi kadehtinut yksin kastinpannuakin, joka oli tulella, ja minulla on syytä luulla, ettei hän hyväksynyt tämän pakoittamista munani keittämiseen ja silavani paistamiseen; sillä minä näin omilla alakuloisilla silmilläni hänen kerran pudistavan nyrkkiänsä minulle, kun näissä keittotoimissa oltiin eikä kukaan muu ottanut vaaria hänestä. Päivä virtaili sisään vähäisestä akkunasta, mutta hän istui, oma selkä ja ison tuolin selkä sitä päin, suojellen valkeata, niinkuin hän ahkerasti pitäisi sitä lämpimänä eikä se häntä, ja vartioiden sitä aivan mustasukkaisella tavalla. Kun aamiaiseni hankkeet päättyivät ja valkea vapautettiin taakastansa, tuli hän niin erittäin iloiseksi, että hän päästi aika naurun – eikä se kauniilta kuulunut se nauru, se täytyy minun sanoa.

      Minä istuin alas ruskean kakkuni, munani ja silavavipaleeni ääreen, joihin maitomalja vielä oli lisätty, ja söin mitä maukkaimman aterian. Sillä aikaa kuin minä vielä täyttä päätä nautin sitä, sanoi ensimäinen vanha vaimo opettajalle:

      "Toitteko huilunne muassanne?"

      "Toin", hän vastasi.

      "Puhaltakaappa sitä vähän", käski vanha vaimo hyväillen.

      "Puhaltakaappa!"

      Tuosta opettaja pisti kätensä takkinsa liepeitten alle, veti esiin huilunsa kolmessa kappaleessa, jotka hän väänsi kokoon, ja alkoi kohta soittaa. Monta vuotta mietittyäni on se minun ajatukseni, ettei koskaan mailmassa liene löytynyt ketään, joka olisi soittanut huonommin. Hän kiristi siitä mitä kauheimpia säveliä mitä koskaan olen kuullut aikaan saatettavan milläkään keinolla, olipa luonnollisella tai luonnottomalla. Minä en tiedä, mitä nuottia ne olivat – jos nuotintapaista oli ensinkään hänen esityksessään, jota epäilen – mutta soiton vaikutus minuun oli ensiksi se, että rupesin ajattelemaan kaikkia surujani, siksi kuin tuskin jaksoin pidättää kyyneliäni; sitten se vei ruokalystini, ja viimein se raukaisi minua niin, etten voinut pitää silmiäni auki. Ne alkavat ummistua jälleen, ja minä rupean torkkumaan, kun muistoni siitä uudestaan herää. Kerta vielä vähäinen huone, sen avonainen ruokakaappi nurkassa, sen neliskulmaisilla selillä varustetut tuolit, sen kiertoportaat, jotka johdattavat ylikerroksen huoneesen, ja sen kolme riikinkukon sulkaa, jotka ovat ripustetut kaminin reunukselle – minä muistan kummastelleeni, kun ensin tulin sisään, mitähän riikinkukko olisi ajatellut, jos hän olisi tietänyt, mihin hänen koristuksensa olivat tuomitut joutumaan – haihtuvat minun silmistäni, ja minä nuokun ja menen nukuksiin. Huilu ei kuulu enää, vaunujen pyörät ratisevat sen sijaan, ja minä olen matkallani. Vaunuja tärisyttää, minä kavahdan ylös, ja huilu on palannut, ja Salem House'n opettaja istuu, jalat ristissä, ja soittaa sitä surullisesti, sillä välin kuin vaimo iloisena katselee. Vaimo haihtuu vuorostansa, ja opettaja ja kaikki haihtuvat, eikä ole enää mitään huilua, ei mitään opettajaa, ei mitään Salem House'a, ei mitään David Copperfieldia, ei mitään muuta, kuin sitkeä uni.

      Minä uneksin, niin luulin, että kerta, sillä aikaa kuin hän puhalsi tuota surkeata huilua, vanha vaimo, joka ihastuksissaan ja ihmeissään oli yhä enemmän lähestynyt häntä, kumartui hänen tuolinsa selän yli ja syleili häntä hellästi niskasta, joka hetkeksi seisautti hänen soittonsa. Minä olin juuri unen ja valpeen vaiheilla, joko silloin taikka kohta sen jälkeen; sillä, kun hän alkoi uudestaan – se oli tosiasia, että hän oli keskeyttänyt soittoansa – näin minä ja kuulin saman vanhan vaimon kysyvän Mrs. Fibbitson'ilta, eikö se ollut suloinen (tarkoittaen huilua), johon Mrs. Fibbitson vastasi: "kyllä, kyllä!" ja nyykäytti päätänsä valkealle, jonka ansioksi, minä olen vakuutettu siitä, hän katsoi koko soittajaiset.

      Kun olin mielestäni nukkunut melkoisen aikaa, väänsi Salem House'n opettaja huilunsa auki kolmeen kappaleesen, pani ne kätköön entiseen paikkaansa ja vei minut pois. Me löysimme vaunut aivan likeltä ja nousimme niitten katolle; mutta minua unitti niin julmasti, että, kun pysähdyimme kadulla ottamaan ylös toisia matkustavaisia, pistivät he minut sisään, jossa ei ollut mitään matkustavaisia ja jossa minä nukuin sitkeästi, siksi kuin huomasin, että vaunut ajoivat hiljalleen jyrkkää kunnasta ylös keskellä viheriäisiä lehtiä. Ne seisahtuivat ennen pitkää ja olivat saapuneet määräpaikalle.

      Lyhyt kävely saatti meidät – minä tarkoitan opettajaa ja itseäni – Salem House'en, joka oli aidattu korkealla tiilimuurilla ja näytti kovin ikävältä. Ylipuolella yhtä tämän muurin porttia oli lauta, jossa seisoi: Salem House; ja portin ristikon lävitse katseli meitä, kun soitimme kelloa, näreät kasvot, jotka huomasin, kun portti avattiin, olevan kookkaan miehen, jolla oli paksu niska, puujalka, ulkonevat silmäkulmat ja tukka leikattuna lyhyeksi ympäri koko päätä.

      "Uusi poika", sanoi opettaja.

      Puujalka mies katseli minua kiireestä kantapäähän – sitä ei kestänyt kauan, sillä minussa ei ollut suurin pituutta – lukitsi portin perästämme ja otti avaimen suulta. Me astuimme ylös rakennuksen luo muutamien mustien, tukevien puitten ohitse, kun hän huusi johdattajaani:

      "Halloo!"

      Me katsoimme taaksepäin, ja hän seisoi sen vähäisen majan ovella, jossa hän asui, pari saappaita kädessään.

      "Kuulkaappas!" lausui hän, "rajasuutari on käynyt täällä teidän poissa ollessanne, Mr. Mell, ja sanoo, ettei hän voi paikata niitä enää. Hän väittää, ettei ole palastakaan alkuperäisestä saappaasta jälellä, ja häntä kummastuttaa, että luulittekaan niitten kelpaavan paikattavaksi".

      Näin puhuen heitti hän saappaat Mr. Mell'iä kohden, joka astui muutamia askelia takaperin, ottaaksensa niitä ylös, ja katseli niitä (sangen alakuloisesti, pelkään minä), kun lähdimme pois yhdessä. Minä huomasin silloin ensi kerran, että ne saappaat, jotka hänellä oli jalassaan, olivat kovasti kuluneet, ja että hänen sukkansa juuri puhkesivat ulos yhdestä pakasta, niinkuin kukkais-umpu.

СКАЧАТЬ