Äiti. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

      Herra Hedström tuli itse tuomaan sitä. Hän katsoi velvollisuudekseen edeltäkäsin huomauttaa rouva Zimmermannia kirjan laadusta. Rouva Zimmermann ei varmaankaan tietänyt…

      Rouva Zimmermann hymyili vieraansa siveelliselle innolle. Kyllä, hän tiesi kaikki. Mutta hän piti itsensä kyllin vanhana ja kokeneena voidaksensa lukea sen vahingoittamatta sieluaan.

      Herra Hedström näytti miettiväiseltä. "En koskaan sallisi, että Amalia…" sanoi hän.

      Rouva Zimmermann luki myöhään yöhön ja koko seuraavan päivän. Hän teki muistiinpanoja paperipalasille, kirjoitti kaikki, mitä hänen mieleensä johtui ja teki otteita. Hänestä tuntui kuin tuo kirja olisi vihollinen, jota vastaan hänen oli taisteleminen ja hänen täytyi kerätä koko varustus aseita.

      Mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki, etteivät kaikki ne toteennäytteet, mitä hän voi kerätä, taitaisi rahtustakaan muuttaa tahi lauhduttaa pojan mielipidettä.

      Näistä lehdistä huokui sama ikävä, iloton mieliala, sama väsymys ja uskonpuute, sama välinpitämättömyys ja sama kylmyys kuin pojan omasta olennostakin. Hän huomasi tuon erehdyttömättömän yhtäläisyyden poikansa ja kirjantekijän välillä.

      Tässä kirjassa oli paljon sellaista, joka kuohutti hänen mieltänsä. Siinä ei ollut vähääkän henkistä hienoutta eikä sielun aatelia; siinä oli vaan raakuutta ja raihnaisuutta – ja tuo ammoittava tyhjyys. Äitiä ihmetytti, ettei tuo hienouden puute, joka oli kirjan pääominaisuuksia, loukannut Williamia, joka oli niin arka karttamaan kaikkia mikä oli halpamaista ja rumaa. Mutta hän oli vastannut, että raakuus oli luonnotonta kuin hysteerisen naisen nauru; se sisälsi kumminkin niin ääretöntä tuskaa, ja auttamatonta epätoivoa.

      Äiti ei voinut tätä käsittää. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli rappiolle joutuneen ihmisen viimeinen synnin tunnustus ja häntä kauhistutti ajatellessa, että tuon miehen elämänkohtalo tulisi olemaan myöskin hänen poikansa.

      Tuo tyhjä, veltostuttava sylistä – syliin, ostetuin hyväilyin ilman kipinääkään muuta – kuin sitä, joka leimahtaa hetkeksi ja sammuu samassa, jättämättä pienintäkään lämmönsädettä.

      Marraskuun 9 päivänä oli Williamin syntymäpäivä. Äiti oli kerran kävelyllään sattumalta nähnyt kauniin tikarinmuotoisen paperiveitsen, jonka suippoterä oli kiiltävää terästä ja pronssinen kahva uurroskuvilla kaunisteltu. Hän tiesi, että kiiltävien teräskalujen ihailu oli yksi Williamin heikkoja puolia, muun muassa piti hän liikuttavaa huolta kynäveitsestään, jota ei koskaan lainattu ja joka huolellisesti kiilloitettiin joka kerran käytettyä; niin usein oli äiti nähnyt hänen istuvan ja katselevan kirkasta terää, iloiten sen loisteesta, kun se välkkyili auringon paisteessa. Ja valmistaaksensa pojalleen odottamattoman ilon oli hän ostanut tikarin ja antanut sen kahvaan kaivertaa hänen nimimerkkinsä.

      Kun William tuli äidin luokse aamupäivällä, oli se esillä pöydällä. Hän otti sen, silmäili sitä hymyillen, piti terää valoa vasten ja sanoi: "sepä on kaunis." Mutta yht'äkkiä keksi hän nimikirjaimet ja pikasesti laski hän veitsen kädestään.

      Tämä aikomus ihastuttaa teki häneen sen vaikutuksen, kuin olisi se vaara, joka hänen täytyi torjua. Ja kuta suurempi halu hänellä oli päästä tuon esineen omistajaksi, sitä ankarampi oli vastavaikutuskin.

      Äiti näki muutoksen hänen kasvoissaan, mutta ei aavistanut syytä. Hänen mielessänsä välähti hämärä aavistus, että hän tietämättänsä kenties oli tullut koskettaneeksi jotakin arkaa kohtaa hänen menneisyydessään ja hänen omatuntonsa moitti häntä heti ajattelemattomuudesta ja epähienoudesta.

      "Etkö tahdo ottaa sitä?" kysyi hän arasti.

      "En."

      "No, sitte pidän sen itse. Nimikirjaimet voin kyllä saada muutetuksi."

      Hän koki sanoa sen niin välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta pettymys ja alakuloisuus tekivät hänen äänensä epävarmaksi. William huomasi sen, ja hänestä tuntui että hän karkealla ja sydämmettömällä tavalla oli saattanut äidille surua, mutta hän ei voinut itsellensä selittää millä tavoin ja sen tähden terästi hän itseänsä sitä vastaan, jota hän tavallisen tapansa mukaan kutsui sairaloiseksi hentomielisyydeksi. Ja sitte hän punnitsi mielessään tuota ajateltua ystävällisyyttä äidin puolelta ja toisaalta omia puuttuvia tunteitaan äitiä kohtaan, ja kun hän tiesi ettei hän koskaan tämän tunteita voisi maksaa, piti hän niiden vastaanottamisenkin epärehellisyytenä. Hänen kokemuksensa elämästä tähän saakka oli niin yksipuolista, ettei hän vielä aavistanut, että antaminenkin voisi tuottaa iloa.

      Seurasi pitkä nolo hiljaisuus. Äiti otti veitsen ja siirsi sen kauemmaksi pöydälle, ja William istui synkkänä tuijottaen eteensä; hänellä kaikessa tapauksessa oli epämiellyttävä tuntemus siitä, että hän oli ollut turhan tarkka ja pikkumainen. – Mutta hän päätti pudistaa sen tunteen pois.

      "Tahdotko tulla luokseni juomaan kupin kahvia iltapäivällä?" kysyi hän.

      "Luonani on pari ystävää."

      Äiti oli toivonut, että hän viettäisi tämän päivän hänen luonaan ja että he yhdessä olisivat syöneet pienen juhlapäivällisen ja juoneet lasillisen hyvää viiniä. Mutta hän ei uskaltanut hiiskua kutsustaan mitään nyt, sen sijaan vastasi hän heti myöntyen hänelle.

      "Sinä tulet olemaan ainoa nainen siellä – uskallatko?" jatkoi William hiukan ivallisesti ja samalla hyväntahtoisen leikillisesti. Uskallatko! Josko hän uskaltaa mennä oman poikansa luo! Kiitos. Hän kyllä tulee. – Ville oli asettanut kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista, koristanut huoneen värillisillä lyhdyillä ja punaisen lamppuvarjostimen himmentämässä valaistuksessa näytti kaikki huoneessa niin hauskalle. Kolme nuorta miestä istui pöydän ympärillä, kun rouva Zimmermann astui sisälle. William otti vastaan ja esitteli. Yksi oli herra Hedström, toinen oli eräs kalpea, rillinokkainen taidearvostelija ja kolmas herra Wahlberg, keikaritaimi ja taiteilija-aines – idiootti päälle päätteeksi. Hän oli tuo pitkäsäärinen olento, jonka huulet eivät olleet tarpeeksi pitkät. William tarjosi kahvia, oikein voimakasta ja hyvää kahvia. Hän itse oli aamupäivällä ollessaan kävelemässä ostanut puoli naulaa parasta, mitä käsiinsä sai, ja hän oli tehnyt nimenomaisen anomuksen, että emäntä huolimatta omista periaatteistaan kahvinkeitossa panisi ne kaikki samalla kertaa kiehumaan. Hän tahtoi tarjota oikeaa yläluokan kahvia. Kestitykseen kuului vielä pullo Maraschinoa ja ranskalainen päärona mieheen.

      "Vähän, mutta hyvää", sanoi hän, "on periaatteeni kaikessa."

      Tulikin oikein hauskat pikku kahvikekkerit, aivan rouva Zimmermannin mielenmukaiset. Oli niin miellyttävää tämä vapaus kaikesta pakollisuudesta. Rouva Zimmermann huomasi, ettei hänen läsnäolonsa sitonut seuraa vähintäkään ja se vaikutti hänessä hilpeyden, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan.

      "Miten hyvällä tuulella sinä olet tänä iltana!" sanoi poika.

      "On niin suloista kun saa olla ihminen!" vastasi hän. "Onpa melkein kuin ei olisikaan Tukholmassa."

      "En voi käsittää, että hän on sinun äitisi, vanhus!" sanoi taidearvostelija Williamille.

      "Se on tietty", vastasi William. "Sehän ei kuulu sinun alaasi."

      "Ei, mutta se onkin oikein ihmeellinen ilmiö, että ukolla on niin nuori äiti."

      "Missä on teidän rouvanne?" СКАЧАТЬ