Kuningattaren kaulanauha. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.

      – Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.

      – Ettekö siis enää tee kultaa?

      – En, monseigneur.

      – Mutta miksi ette?

      – Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan päässyt.

      – Ja sen hän on pitänyt itse?

      – Ei… tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa hautaan.

      – Hän on siis kuollut?

      – On, hänet olen menettänyt.

      – Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?

      – Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.

      – Tapaturmassako Althotas sai surmansa?

      – Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.

      – Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa teidän sanottiin hukkuneen?

      – Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt ja tahtoi kuolla.

      – Merkillistä!

      – Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa päiväni.

      – Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.

      – Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta Althotas oli valinnut vanhuuden.

      – Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.

      – Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies; tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa; voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi… en uskalla sanoa itseäni kukaksi; en elä, hengitän vain.

      – Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, – sanoi kardinaali. – Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!

      – Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?

      Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.

      – Muistan kyllä, – vastasi hän, – mutta sekavasti…

      – Katsotaanpa, – jatkoi Cagliostro leikillisesti, – voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.

      Hän mietiskeli.

      – Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, – lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, – missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.

      Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.

      – Monsieur, – sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, – säästäkää minua…

      – Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? – kysyi taikuri kohteliaasti. – Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.

      Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut tämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle tarjota.

      13. Velallinen ja velkoja

      Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.

      – No niin, monseigneur, – sanoi Cagliostro, – uudistettuamme tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.

      – Aivan oikein, – myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen mieltänsä, – ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta… josta…

      – Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne haluaa siis kuulla…

      – Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.

      – Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.

      – Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, – sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.

      – Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, – myönsi Cagliostro. – Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne ylimyksellä on niin hyvä muisti.

      Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta poskilleen.

      – Olin vähän aikaa siinä luulossa, – sanoi hän koettaen hymyillä, – että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.

      – Monseigneur, – vastasi kreivi vakavasti, – Josef Balsamon elämä on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi. Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.

      – En ymmärrä, – sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.

      – Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, – vakuutti Cagliostro.

      – Kuinka niin?

      – Tuntiessanne allekirjoituksenne.

      Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen avaamista huudahti:

      – Kuittini!

      – Juuri СКАЧАТЬ