Nuoren Wertherin kärsimykset. Johann Wolfgang von Goethe

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ luonne, ja oli kuin jokainen sana, minkä hän lausui, olisi levittänyt hänen kasvoilleen yhä uutta suloa ja henkevyyden välkettä, ja näytti kuin hänen kasvonsa olisivat vähän väliä selkeyneet yhä iloisemman tyytyväisiksi, kun hän tunsi, kuinka hyvin minä ymmärsin häntä.

      Kun olin nuorempi, kertoi hän, en pitänyt mistään niin kuin romaaneista. Hyvä Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai vetäytyä jonnekin nurkkaan ja sydämensä pohjasta ottaa osaa jonkun Miss Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla vieläkin hiukan mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin pääsen kirjan pariin, niin sen pitää sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta minä pidän parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa tapahtuu samoin kuin ympärillänikin, ja jonka kertomus kiinnittää minua ja on yhtä lähellä sydäntäni kuin oma kotoinen elämänikin, joka tosin ei ole mikään paratiisi, mutta yhtä kaikki sentään sisältää niin sanomattoman paljon onnea.

      Koetin salata liikutusta, jonka nämä sanat herättivät minussa. Se ei sentään kauaa onnistunut minulta: sillä kun kuulin, kuinka todesti hän sivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On täytynyt tästäkin jättää muutamain kotimaisten kirjailijain nimiä. Ne, joille Lotte on antanut tunnustuksensa, tuntevat kyllä itse sen sydämessään, jos sattuvat lukemaan tämän kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.], – jouduin ihan haltioihini, avasin hänelle koko sydämeni ja vasta muutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi keskusteluun, huomasin, että nämä koko ajan olivat istuneet siinä silmät selällään, ikäänkuin eivät olisi olleet samassa seurassakaan meidän kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti minuun, mutta en välittänyt siitä mitään.

      Keskustelu kääntyi tanssiin ja siitä lähtevään huviin. – Jos tanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten tiedä mitään, joka minusta vetää vertoja tanssille. Jos joskus satun olemaan hermostunut jostakin, niin menen vain epävireisen klaveerini ääreen ja rummutan sillä jonkin tanssisävelen, ja kohta on kaikki hyvin taas. —

      Kuinka hivelikään mieltäni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin silmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo elävinä värähtelevät huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin kuunnella niitä sanojakin, joita hän käytti, kun vaivuin tuntemaan niiden ihanaa ajatussisällystä – voit kuvitella sen, sinä kun tunnet minut. Lyhyesti, kun vihdoin pysähdyimme juhlatalon edustalle, astuin vaunuista kuin uneksuva ja olin niin häipynyt uniini tämän värjyisän maailman keskellä, että tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme valaistusta salista.

      Herra Audran ja joku N.N. – kuka niitä kaikkia nimiä muistaa! – jotka olivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla ja ottivat naisensa hoiviinsa; minäkin johdin omani ylös saliin.

      Kiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen toisensa perään kanssani tanssiin, ja kaikkein sietämättömimmät ne juuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat kätensä, jotta heistä pääsi. Lotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli vuoromme tanssia häntä vastaan. Tanssimassa täytyy hänet nähdä! Kuule, hän on niin koko sielullaan ja sydämellään siinä mukana, hänen koko olonsa on yhtä sopusoinnun aaltoa, hän on niin huoleton, niin hilpeän välitön, ikäänkuin ei koko maailmassa olisikaan mitään muuta, ikäänkuin hän muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mitään, ja varmaan on semmoisena hetkenä kaikki muu maailmassa hävinnyt ja häipynyt hänen tunnostaan.

      Pyysin häntä toiseen kuviotanssiin, hän lupasi minulle kolmannen ja vakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, että hän tanssii valssia niin äärettömän mielellään. – Täällä on tapana, jatkoi hän, että jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdessä, mutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen, jos hiukan helpotan hänen velvollisuuksiaan. Teidän neitinne ei myöskään osaa eikä viitsi sitä, ja huomasin angleesissa, että valssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin käykää pyytämässä herraltani, minä käyn samalla puhumassa neitinne kanssa. – Annoin kättä vahvistukseksi, ja sovimme, että hänen tanssijansa sill'aikaa pitäisi seuraa minun neidilleni.

      Nyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekemällä eri kädenliikkeitä ja kierroksia. Mikä sulo ja mikä keveys hänen jokaisessa liikkeessään! Ja kun viimein sukelsimme valssin pyörteisiin ja piirit alkoivat häilyä toistensa ohitse, kävi tanssi aluksi kyllä hiukan sekavasti, ainoastaan harvat kun osasivat sitä. Olimme niin järkeviä, että annoimme toisten ensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat väistymään tanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten erään toisen parin, Audranin ja hänen neitinsä kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole tanssinut niin keveästi. En ollut ihminenkään enää. Pitää käsivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella hänen kanssaan kuin ilman tuuli, niin että kaikki ympärilläni hälveni silmistä, ja kuitenkin – ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin minä vannoin, että tyttö, jota minä rakastaisin ja joka olisi minun, ei ikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka se sitten maksaisi henkeni. Sinä ymmärrät minua!

      Kävimme muutaman vuoron salissa hiukan hengähtääksemme. Sitten hän istuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka enää olivat saatavissa ja jotka olin pitänyt varalla meitä varten, maistuivat erinomaisen hyvälle; minua harmitti vain joka palanen, jonka hän kohteliaisuudesta leikkasi eräälle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan viereemme.

      Kolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiriä ja minä, Jumala tietäköön millä nautintoisella hurmauksella, riipuin hänen käsivarressaan ja silmissään, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta riemua, satuimme erään rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli kiintynyt, hänen ystävällisillä ja ei enää vallan nuorilla kasvoillaan kun oli mitä herttaisin ilme. Hän hymyili Lottelle, kohotti varoittavasti sormeaan ja mainitsi ohimennessään merkitsevällä äänenpainolla pari kertaa nimen Albert.

      Kuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysyä? kysäisin Lottelta. – Hänen piti juuri vastata, kun meidän samassa täytyi erota tehdäksemme suuren kumarruksen ja minusta näytti, kuin hänen otsaansa olisi varjostanut jokin ajatus, kun siinä kiertelimme toistemme ohitse. – Miksi en sanoisi sitä teille, virkkoi hän ojentaessaan kätensä minulle kävelyyn. Albert on eräs kunnon nuorukainen, jonka kanssa minä olen melkein kuin kihloissa. – Tämä nyt ei ollut minulle mitään uutta (neidithän olivat jo matkalla kertoneet siitä); mutta kuitenkin se oli uutta minulle, minä kun en vielä ollut ajatellut sitä suhteessa häneen, joka muutamassa hetkessä oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti, minä hämmennyin, menetin malttini, jouduin väärien parien joukkoon, niin että kaikki meni sekaisin ja hämmentyi ja tarvittiin Lotten koko mielenmaltti ja kaikki hänen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti saatiin järjestys palautetuksi.

      Tanssi ei vielä ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat leimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut selittää ilmanvälähdyksiksi, alkoivat kiihtyä ja jyrähdykset kuulua yli soiton. Kolme naista jätti piirin, heidän kavaljeerinsa seurasivat heitä; syntyi yleinen hämminki, ja soitto taukosi. On luonnollista, että kesken jotakin huvitusta ihmistä kohtaava onnettomuus tekee häneen syvemmän vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden tähden, joka astuu niin elävänä huomioon, osaksi ja ehkä enemmänkin siksi, että silloin olemme herkemmät kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme kaiken. Täten luulen voivani selittää ne kummalliset hätäytyneet ilmeet, joita näin useiden naisten kasvoilla. Kekseliäin kyyristyi erääseen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki käsillä korvansa. Eräs toinen polvistui hänen eteensä ja kätki kasvonsa hänen syliinsä. Kolmas tunkihe näiden väliin ja syleili onnettomuussiskojaan, silmät yhtenä kyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat vielä pahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, että olisivat osanneet panna pientäkään tenää nuorten keikailijaimme vapauksille, jotka täydessä СКАЧАТЬ