Название: Kaksi kaupunkia
Автор: Dickens Charles
Издательство: Public Domain
Жанр: Зарубежная классика
isbn:
isbn:
"Herra Darnay."
Syytetty astui paikalla esiin.
"Te olette tietysti halukas kuulemaan mitenkä on todistajan, neiti
Manetten laita. Hän on toipumassa. Pahin mielenliikutus on ohi."
"Olen hyvin pahoillani, että olen siihen syypää. Voisitteko sanoa sen hänelle ynnä lämpimät kiitokseni?"
"Voinpa kyllä ja teen sen, jos niin pyydätte." Herra Cartonin käytös oli niin penseä että se oli miltei loukkaava. Hän seisoi puoleksi poiskääntyneenä vangista, nojaten kyynäspäällään aituukseen.
"Pyydän teitä sen tekemään. Ottakaa vastaan sulimmat kiitokseni."
"Herra Darnay", kysyi Carton yhä vain puolittain häneen kääntyneenä, "mitä tulosta odotatte tästä neuvottelusta?"
"Pahinta."
"Se on viisainta ja hyvin todennäköistä. Mutta luulen, että tämä syrjäänvetäytyminen on teille hyväksi."
Koska vitkasteleminen oikeussalista mennessä ei ollut luvallista, ei Jerry kuullut sen enempää, vaan jätti heidät – piirteiltään olivat he niin yhdennäköiset ja käytökseltään niin erilaiset – kun he siinä seisoivat toistensa vieressä kuvastuen yläpuolella olevaan peiliin.
Puolitoista tuntia kului hitaasti alhaalla käytävässä, joka oli varkaita ja roistoja täynnä, joskin sitä koetettiin lyhentää lammaspiiraisilla ja oluella. Käheä sananviejä istui epämukavasti eräällä penkillä, nautittuaan näitä virvoituksia, ja oli tupsahtanut uneen, kun äänekäs hälinä ja nopea ihmistulva, joka virtaili ylös oikeussaliin vieviä portaita, tempasi hänet mukaansa.
"Jerry! Jerry!" huusi herra Lorry jo ovella hänen tullessaan.
"Tässä olen, sir! Siinäpäs kahakka ennenkuin pääsee läpi. Tässä olen, sir!"
Herra Lorry ojensi hänelle paperilipun läpi tungoksen. "Pian!
Saitteko sen?"
"Sain, sir."
Paperilipulle oli pikaisesti kirjoitettu sana: "Vapautettu".
"Jos taas olisitte lähettänyt viestin: 'elämään palautettu'", mutisi
Jerry kääntyessään, "olisin tällä kertaa ymmärtänyt tarkoituksenne."
Hänellä ei ollut tilaisuutta sanoa eikä ajatella muuta, ennenkuin hän jo oli ulkona Old Baileysta; sillä ihmisjoukko törmäsi ulos niin raivokkaasti, että oli hänet kumoon keikauttaa, ja äänekäs hälinä virtaili kadulle, ikäänkuin olisivat pettyneet kärpäset hajautuneet toisia haaskoja vainuamaan.
NELJÄS LUKU
Onnitteluja.
Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä, kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta – äsken vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.
Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt, kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina – niinpä tutkimuksessakin – nostattivat tämän tilan hänen sielunsa syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen, joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.
Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden nykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja hänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja terveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä, jolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja hän luuli ne jo voitetuiksi.
Herra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti ja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra Stryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä vuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä liiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua (henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka antoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.
Hänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle viimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos ryhmästä, sanoi hän: "olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä tästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte, raa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen todennäköistä."
"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni", sanoi hänen suojattinsa, tarttuen hänen käteensä.
"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että minun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun."
Koska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: "paljon parempi kuin jonkun muun", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin katsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.
"Niinkö luulette?" sanoi herra Stryver. "No niin, te olette ollut mukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös asiamies."
"Ja asiamiehenä", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli tuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet ulos – "asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä keskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia. Neiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä, ja me olemme kaikki loppuun kuluneet."
"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry," sanoi Stryver; "minulla on työtä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne."
"Puhunkin omasta puolestani", sanoi herra Lorry, "ja herra Darnayn ja neiti Lucyn puolesta ja – neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua meidän kaikkien puolesta?" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden silmäyksen hänen isäänsä.
Tohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti katsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt epäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei pelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.
"Isä", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.
Hän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä puoleen.
"Joko lähdemme kotia, isäni?"
Huokaisten pitkään hän vastasi: "mennään vaan".
Vapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän itsekin, СКАЧАТЬ