Kertomuksia. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Tahtoisin niin", hän sanoi ja lisäsi tuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi: "tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä liikuttaa."

      Hän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti, ja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä aukasin oven ja laskin hänet sisään.

      1886.

      Cedergren pitää illallisen tänään

      Cedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hän siksi päässyt, tuskin oli hän silloin vielä yksikolmatta vuotta täyttänyt, mutta sittehän hänellä olikin aikaa hiukan hengähtää tuon rasituksen jälkeen, niin arveli isä ja äitikin. Ja nyt hän oli ollut medikofiilarina kymmenen vuotta.

      Kauhea kiire oli hänellä aamusilla – kello alkoi olla kymmenen. Passarivaimo – se ruoja – oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte juossut tiehensä kaikesta; ja miltä siellä nyt näytti! Paksulti pölyä huonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjapöly se se on pahinta, mitä olla voi, sillä kun sitä vähänkin vaan liikuttaa, niin pistää se nenään kuin pippuri. Cedergren ei sitä koskaan liikuttanutkaan, se oli hänen perus-ohjeitaan, mutta tällä kertaa täytyi hänen tehdä poikkeus, sillä hän odotti äitiään. Saattoihan eukko astua sisään minä hetkenä hyvänsä, olihan juna jo tullut.

      "Voi sitä akkaa, sitä akkaa!" – passarivaimoa tietysti – olisihan tuolla voinut olla älyä pyyhkiä huonekalut, ennenkuin pökälti Akselgreniin portteria hakemaan, eihän tässä vielä hengenhätää ollut. Mutta minkä sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhälti pölyt tuokiossa, sai näet yöpaidan käsiinsä. Hyi hitto, tuota kirjapölyä! Aivan kuin pippuri, hyi saakeli! Hänen täytyi aivastella. Ja kaikki tyhjät putelit, eihän niitä voinut jättää tuohon esille kyltiksi, ei toki.

      Hän katsoi neuvotonna ympärilleen. Sängyn alle, niin.

      Kiireesti hän keräili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hänen olevan oikein emännöitsemistuulella, sellaista kiirettä hän piti. Kasvot hehkuivat, ei ilosta – ei vielä – ei, voimienponnistuksen tähden vaan, sillä Cedergren oli iso ja paksu, eikä se niinkään helppoa ole, kun täytyy ryömiä polvillaan ja kyynäspäillään ja työnnellä putelia sängyn alle.

      "Katsoppas liittolaista", mutisi hän suureen partaansa, sillä sänky olikin liian matala, niin ett'eivät putelit mahtuneet pystyyn sen alle, ja kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta silloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän pani putelien eteen; se keino auttoi.

      Cedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän taas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän viskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten alastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä.

      Se oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja pyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli kandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää. Niin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän tämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa.

      Yht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi käytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään.

      "Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä kello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani", sanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan olivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä.

      Tämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen.

      "Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu, ja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta pitäneet", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja päällystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna paikalla", lisäsi hän, "minä odotan vieraita."

      Toinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin.

      "No, olkoon menneeksi!" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen, "mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa." Hän osoitti kirjoja.

      Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä hänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin.

      "Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan, ennenkuin kello seitsemän tänä iltana", varoitti vanhempi toveri.

      "Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo pöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan.

      "Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli hitaita, raskaita askelia rappusissa.

      Hän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen pitkin käytävää äitiään vastaanottamaan.

      Eukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni iloisesti häntä vastaan.

      "Tervetultua, äitiseni", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa."

      "Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi", vastasi äiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella Cedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä sisään astumaan.

      "Oi, miten hauskaa sulla täällä on!" huudahti äiti sisään tultuaan ja katseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut muhviakaan kädestään heittää.

      Cedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven. Sitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta talvikappaansa.

      "Voi, älähän toki, älähän", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta kohteliaisuudesta.

      Pieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi noita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin. Poika hänestä todella pitikin – tavallaan.

      Hän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä hihat olivat ahtaat.

      "Tarvitseisitpa uuden", sanoi hän.

      "Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein pulskinta lajia", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun saalin, "sain häneltä viisikymmentä kruunua."

      Hän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen hämmästyksestään.

      "No, ukkohan oli antelias", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan pöytää, niin että äiti pääsi sohvaan.

      "Oliko kylmä matkalla?" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut.

      "No, kyllähän tuo oli kylmä", äiti vastasi, "mutta siinäpä tuo meni. Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani." Hän iloitsi kuin lapsi tuota ajatellessaan.

      "Mutta, СКАЧАТЬ