Sternsteinin kartano. Anzengruber Ludwig

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      Oljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa; erikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan. Ruumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää talonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat hyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun pohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle, ikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle, kunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle. Kaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä itse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja laupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen. Kaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita vastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla Jumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä, kukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja hengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi ja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa huolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!

      No niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin, pieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli kyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla työllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei saanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä näkyvissä. Muutoin – voiko sellaista työtä mainita miksikään ja siitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä asustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta (hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän kylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan erinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää olisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin tavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta pitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset vain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs ollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä vallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää itselleen seudun kaunottaren?!

      Tämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus, jotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt, niin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa taampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.

      Tuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli pitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan pyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän olan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi ja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa asiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta jo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan siinä posket hehkuvanpunaisina.

      Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän keskellään.

      "Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?"

      "Ei ainakaan kiellettyä", virkkoi tämä.

      "Voisitpa osottaa meille suosiotasi – "

      "En tiedä mistä syystä."

      "Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?"

      "Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla tavalla takaisin."

      "Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan mitään. Sen hyvin huomaa."

      Kaikki nuoret miehet nauroivat, tytön harmiksi Muckerlkin.

      Siinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta toivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja hänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi pysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan tiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen heilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat ensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen sijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt että tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan, antoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut käyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet kätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava niinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut vieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä. Ei, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi hyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin vastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte vielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle vasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus hänen puoleltaan!

      Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä, joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien kustannuksella.

      Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta; sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.

      Silloin alkoi jo joku:

      Jumalat veistän puusta ja pyhänkuvat vuolen, niin istun aamun suusta ma päivän, yötä puolen.

      Sitten lauloi toinen:

      Ma oksia karsin ja rosoja pois – ja likka pulskin, se varsin mun mieleeni ois!

      Nyt yhtyi se isoääninen joukkoon:

      Jos likkaan tartut pulskimpaan, niin katso minne meet, kuvia kuinka hakkaatkaan, sä harhaiskun teet!

      Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen kanssaan ulos käytävälle.

      "Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"

      Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.

      Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän kynnykselle ja astui СКАЧАТЬ