Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa May
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Viimevuotiset ystävämme - Alcott Louisa May страница 11

Название: Viimevuotiset ystävämme

Автор: Alcott Louisa May

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ hän vajosi istumaan sekaisessa keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.

      Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:

      – Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä, täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi häntä tervetulleeksi.

      Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja kestämään ne parhaamme mukaan.

      Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina, hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta tyydytystä.

      Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika torkkui viinimarjapensaan alla.

      – Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott, minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä hiljaisuudesta.

      Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.

      Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.

      – Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön. Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.

      – Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen! Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.

      – Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka oli valahtanut aivan vinoon.

      – On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.

      – Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian, kultaseni.

      – Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!

      John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan vuotamaan yli äyräittensä.

      – Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin päivälliselle, ja…

      John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:

      – Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke, miten saatoit tehdä tämän?

      – Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen huolestuneena ympärilleen.

      – Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla, tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin osaa näet tarpeen tullen nokkia.

      – En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan pyytää sinulta lupaa, koska olet aina selittänyt, että saan tehdä niin kuin itse tahdon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin sitä yritin, mutta luulen että se jää myös viimeiseksi, jatkoi John loukkaantuneena.

      – Toivottavasti! Vie hänet heti pois; en voi tavata häntä, eikä meillä ole ruokaakaan.

      – Vai niin! Missä sitten on paisti ja vihannekset, jotka lähetin, ja missä on lupaamasi vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.

      – En ole ehtinyt keittää mitään. Minä ajattelin, että söisimme äidin luona. Suo nyt anteeksi, mutta minulla on ollut hirveä kiire, ja Megin kyynelet alkoivat uudelleen virrata.

      John oli hyväluontoinen mies, mutta hänkin oli sentään ihminen. Ei ollut mieluista pitkän päivätyön jälkeen palata kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja havaita talon olevan sekasorron vallassa, ruokapöydän tyhjänä ja vaimon huonolla tuulella. Mutta John tukahdutti harminsa, ja koko myrsky olisi asettunut, jollei muuan onneton sana olisi pilannut asiaa.

      – Minä myönnän että tämä on ikävää. Mutta jos autat minua, selviämme kyllä ja meillä on vielä oikein hauskaa. Älä itke, kultaseni, koeta reipastua ja hanki meille jotakin syötävää. Anna kylmää paistia, leipää ja juustoa; me emme pyydä sinulta viinimarjahyytelöä.

      Se oli tarkoitettu viattomaksi leikiksi, mutta 'hyytelö'-sana pilasi kaiken. Megin mielestä oli julmaa tehdä noin karkeata pilaa hänen kauheasta onnettomuudestaan, ja Johnin puhuessa hän menetti lopullisesti kärsivällisyytensä.

      – Saat itse selviytyä sotkuistasi miten parhaiten voit. Olen väsynyt enkä totisesti jaksa 'reipastua' sinun vieraittesi vuoksi. Hyvähän miehen on tosiaan ehdottaa vieraalle tarjottavaksi luita ja leivänkannikoita ja juustoa. Minun kodissani se ei käy päinsä. Vie Scott äidin luo ja sano, että minä olen ulkona tai sairas tai kuollut – tai mitä hyvänsä. En tahdo nähdä häntä, saatte yhdessä nauraa minulle ja minun hyytelölleni niin paljon kuin haluatte, mutta muuta ette täällä saa. Purettuaan kiukkunsa yhteen hengenvetoon Meg heitti esiliinan yltään ja syöksyi omaan huoneeseensa rauhassa itkemään.

      Hän ei tiennyt ollenkaan mitä nuo kaksi ystävystä hänen poissaollessaan tekivät. Mutta herra Scottia ei viety "äidin luo", ja kun Meg laskeutui omasta huoneestaan alakertaan herrojen lähdettyä kävelemään, hän löysi kauhukseen СКАЧАТЬ