Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

Чтение книги онлайн.

      en puhu omalla suulla,

      puhelen Jumalan suulla.

      Josp' on mulla suu suloinen,

      suloisempi suu Jumalan,

      jospa on kaunoinen käteni,

      käsi Luojan kaunihimpi."

      Kun oli voie päälle pantu,

      nuot on katsehet vakaiset,

      murti se puolipyörryksihin,

      Väinämöisen väännyksihin:

      lyökse sinne, lyökse tänne,

      vaan ei löytänyt lepoa.

      Niin ukko kipuja kiisti,

      työnti tuosta tuskapäitä

      keskelle Kipumäkeä,

      Kipuvuoren kukkulalle

      kiviä kivistämähän,

      paasia pakottamahan.

      Tukun silkkiä sivalti,

      senpä leikkeli levyiksi,

      senp' on katkoi kappaleiksi,

      sitehiksi suoritteli.

      Sitoi niillä silkillänsä,

      kapaloivi kaunoisilla

      polvea pojan pätöisen,

      varpahia Väinämöisen.

      Sanovi sanalla tuolla,

      lausui tuolla lausehella:

      "Siteheksi Luojan silkki,

      Luojan kaapu katteheksi

      tälle polvelle hyvälle,

      vakaisille varpahille!

      Katso nyt, kaunoinen Jumala,

      varjele, vakainen Luoja,

      jottei vietäisi vioille,

      vammoille veällettäisi!"

      Siitä vanha Väinämöinen

      jo tunsi avun totisen.

      Pian pääsi terveheksi;

      liha kasvoi kaunihiksi,

      alta aivan terveheksi,

      keskeä kivuttomaksi,

      vieriltä viattomaksi,

      päältä päärmehettömäksi,

      ehommaksi entistänsä,

      paremmaksi tuonoistansa.

      Jo nyt jaksoi jalka käyä,

      polvi polkea kykeni;

      ei nuuru nimeksikänä

      vaikerra vähäistäkänä.

      Siitä vanha Väinämöinen

      siirti silmänsä ylemmä,

      katsahtavi kaunihisti

      päälle pään on taivosehen;

      sanovi sanalla tuolla,

      lausui tuolla lausehella:

      "Tuoltapa aina armot käyvät,

      turvat tuttavat tulevat

      ylähältä taivahasta,

      luota Luojan kaikkivallan.

      "Ole nyt kiitetty, Jumala,

      ylistetty, Luoja, yksin,

      kun annoit avun minulle,

      tuotit turvan tuttavasti

      noissa tuskissa kovissa,

      terän rauan raatamissa!"

      Siitä vanha Väinämöinen

      vielä tuon sanoiksi virkki:

      "Elkätte, etinen kansa,

      kansa vasta kasvavainen,

      veikaten venettä tehkö,

      uhkaellen kaartakana!

      Jumalass' on juoksun määrä,

      Luojassa lopun asetus,

      ei uron osoannassa,

      vallassa väkevänkänä."

      Kymmenes runo