Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

      Peukaloisen retket villihanhien seurassa

      EDELLINEN OSA

      I

      POIKA

      Kotihaltija

      Sunnuntaina maaliskuun 20. p: nä.

      Oli kerran poika. Hän oli noin neljätoistavuotias, pitkä, liinatukka huiskelo. Ei hänestä ollut juuri mihinkään: eniten häntä halutti maata ja syödä, ja sitten häntä halutti tehdä pahoja.

      Olipa nyt sunnuntaiaamu ja pojan vanhemmat valmistautuivat lähtemään kirkkoon. Poika itse istui paitahihasillaan pöydän kulmalla ja ajatteli, kuinka hauskaa oli, että isä ja äiti menivät tiehensä ja että hän sai olla omin valtoineen pari tuntia. "Nytpä voinkin ottaa naulasta isän haulikon ja ampua pamauttaa, eikä kukaan saa vihiä siitä", hän ajatteli.

      Mutta olipa melkein kuin isä olisi arvannut pojan ajatukset, sillä juuri ollessaan kynnyksellä lähtövalmiina hän pysähtyi ja sanoi pojalle: "Koska et tahdo tulla äidin ja minun kanssa kirkkoon, niin saatat sinä ainakin lukea saarnan kotona. Lupaatko tehdä sen?"

      "Saatanhan tuon tehdä", sanoi poika. Ja hän ajatteli, ettei tietenkään lukisi enempää kuin häntä halutti.

      Pojasta näytti, ettei hän koskaan ollut nähnyt äitiä niin lähtötouhuissaan kuin nyt. Tuossa tuokiossa tämä oli seinähyllyn luona, otti sieltä alas Lutherin postillan, asetti sen pöydälle ikkunan eteen ja avasi päivän saarnan kohdalta. Hän avasi myöskin evankeliumikirjan ja pani sen postillan viereen. Lopuksi hän veti pöydän eteen suuren nojatuolin, joka viime vuonna oli ostettu Vemmenhögin pappilan huutokaupasta ja jossa muuten ei saanut istua kukaan muu kuin isä.

      Poika istui ja ajatteli, että turhaa vaivaa siinä äiti näki hänelle pöytää kattaessaan, sillä ei hän aikonut lukea kuin sivun tai pari. Mutta oli taas niinkuin isä olisi toisen kerran nähnyt hänen lävitseen, sillä hän tuli luo ja sanoi ankaralla äänellä: "Muistakin lukea oikein ja järjestään! Sillä kun me tulemme takaisin, kuulustelen sinulta jok'ikisen sivun, ja jos olet hypännyt yli yhdenkin, niin ei sinun hyvin käy."

      "Saarnassa on neljätoista ja puoli sivua", sanoi äiti ikään kuin täyttääkseen mitan. "Saat istua heti paikalla lukemaan, jos mieli ehtiäksesi kaikki."

      Näin sanottuaan he viimeinkin lähtivät, ja seisoessaan ovessa ja katsellessaan heidän jälkeensä poika tunsi melkein kuin joutuneensa satimeen. "Nyt ne menevät ja ovat mielissään siitä, että keksivät pistää minut istumaan saarnan ääreen koko siksi ajaksi kun ovat poissa", hän ajatteli.

      Mutta isä ja äiti eivät suinkaan olleet hyvillä mielin, vaan sen sijaan hyvinkin huolissaan. He olivat vaatimattomia pienviljelijöitä, joiden maapalsta ei ollut paljoa suurempi kuin puutarhamaa. Muutettuaan tänne eivät he ensi alkuun olleet voineet elättää kuin porsaan ja pari kanaa, mutta he olivat tavattoman ahkeria ja kunnon ihmisiä, ja nyt heillä oli sekä lehmiä että hanhia. He olivat tavattomasti vaurastuneet, ja tyytyväisinä ja iloisina he olisivat kulkeneet kirkkoon tänä kauniina sunnuntaiaamuna, ellei heidän olisi tarvinnut ajatella poikaa. Isä valitti, että tämä oli veltto ja laiska: ei mitään hän ollut tahtonut koulussa oppia, ja hän oli niin kelvoton, että hänet juuri ja juuri voi panna hanhia paimentamaan. Eikä äitikään kieltänyt, että tämä oli totta, mutta enin oli äiti murheissaan siitä, että poika oli raju ja pahankurinen, kovasydäminen eläimiä kohtaan ja ilkeä ihmisille. "Poistakoon Jumala hänen pahuutensa ja antakoon hänelle toisen mielen!" sanoi äiti. "Muutoin hän tuottaa onnettomuutta sekä itselleen että meille."

      Poika seisoi pitkän aikaa ja mietti, lukisiko hän saarnan vai jättäisikö lukematta. Mutta sitten hän lopulta kuitenkin tuumi, että taitaisi sentään olla parasta totella tällä kertaa. Hän istuutui pappilan nojatuoliin ja alkoi lukea. Mutta kun hän vähän aikaa oli puoliääneen lukea mumissut, niin oli kuin olisi tuo mumina alkanut unettaa; ja hän huomasi päänsä nyökähtelevän.

      Ulkona oli mitä ihanin kevätilma. Vuosi ei ollut vielä kuin maaliskuun kahdennessakymmenennessä, mutta poika asui Västra Vemmenhögin pitäjässä, eteläisimmässä Skoonessa, ja siellä oli kevät jo täysimmillään. Ei vielä vihertänyt, mutta ilma oli raikas ja kaikki pyrki puhkeamaan. Vesi lirisi puroissa ja varsanjalkakukat kukkivat jo ojanvarsilla. Pyökkimetsä tuolla taempana ikään kuin paisui ja tuuhistui hetki hetkeltä. Taivas oli korkea ja puhtaan sininen. Tuvan ovi oli avoinna, niin että ulkoa kuului sisään leivojen livertely. Kanat ja hanhet käyskelivät pihamaalla, ja lehmät, tuntiessaan kevätilmaa karsinaansa, ammahtivat silloin tällöin.

      Poika luki ja pää nyökähteli ja hän taisteli unta vastaan. "Ei, minä en saa nukkua", hän ajatteli, "sillä silloin en pääse tämän päähän koko rupeamana."

      Mutta ei aikaakaan, kun hän nukkui.

      Hän ei tiennyt, oliko nukkunut vähän vai kauan, mutta hän heräsi siihen, että kuuli pientä kolinaa takaansa.

      Ikkunalaudalla ihan pojan edessä oli pieni kuvastin, johon näkyi melkein koko huone. Samassa kun poika nyt kohotti päätään, sattuivat hänen silmänsä kuvastimeen, ja silloin hän näki, että äidin arkun kansi oli avattu.

      Äidillä oli näet suuri, raskas tamminen, raudoitettu arkku, jota ei saanut avata kukaan muu kuin hän itse. Siinä äiti talletti kaiken, minkä oli perinyt äidiltään ja josta hän oli erityisen tarkka. Siinä oli pari vanhaa talonpoikaisnaisen punaverkaista, lyhytliivistä pukua, joissa oli paltetut helmat ja helmillä koristettu rintaläpsä. Siinä oli kiilloitettuja ja silitettyjä valkeita päähineitä ja raskaita hopeasolkia ja käätyjä. Eivät nykyiset ihmiset halunneet kulkea semmoisiin pukeutuneina, ja äiti oli usein aikonut muuttaa rahaksi nuo vanhat tavarat, mutta ei sitten kuitenkaan ollut hennonut.

      Nyt näki poika kuvastimesta ihan selvään, että arkun kansi oli avoinna. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka se oli mahdollista, sillä äiti oli sulkenut arkun ennen lähtöään. Ei ollut äiti milloinkaan jättänyt arkkua avoimeksi, kun poika oli kotona.

      Poikaa oikein kammotti. Häntä alkoi pelottaa, että varas oli hiipinyt tupaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, istui vain hiljaa ja tuijotti kuvastimeen.

      Siinä istuessaan ja odottaessaan, että varas tulisi näkyviin, hän alkoi arvella ja ihmetellä, mikä musta varjo oikein sattui arkun kanteen. Hän katsoi ja katsoi eikä ollut uskoa silmiään. Mutta tuo, mikä alussa näytti varjolta, selveni selvenemistään, ja pian hän huomasi, että se oli jotakin todellista. Totta tosiaan, haltijahan se siinä istui ja ratsasti kahdareisin arkun reunalla.

      Poika oli kyllä kuullut haltijoista puhuttavan, mutta ei ollut koskaan osannut kuvitella, että ne voisivat olla niin pieniä. Se ei ollut kuin kämmenen korkuinen, tuo, joka istui arkun reunalla. Hänellä oli vanhat, kurttuiset, parrattomat kasvot, ja hän oli sonnustautunut mustaan pitkään takkiin ja polvihousuihin; ja päässä hänellä oli leveälierinen, musta lakki. Hyvin siro ja hieno hän oli, kaulassa ja ranteissa oli valkoiset pitsit ja kengissä soljet ja sukkanauhat oli solmittu ruseteille. Hän oli ottanut arkusta kirjaillun läpsän ja istui ja katseli tuota vanhanaikaista kapinetta niin hartaasti, ettei huomannut pojan heränneen.

      Poika hämmästyi aika tavalla nähdessään haltijan, mutta ei pelästynyt kovinkaan. Oli mahdotonta pelätä ketään noin pientä. Ja koska haltija istui siinä niin omissa ajatuksissaan, ettei kuullut eikä nähnyt, tuumi poika, että olisi hauskaa tehdä hänelle pieni kepponen, sysätä hänet arkkuun ja paiskata kansi kiinni hänen päälleen tai muuta semmoista.

      Mutta niin rohkea ei poika kuitenkaan ollut, että olisi uskaltanut koskettaa häntä käsillään, vaan alkoi katsella, eikö tuvassa olisi mitään, jolla voisi pudottaa hänet salaa. Hänen katseensa kulki makuusohvasta laskupöytään ja pöydästä uuniin. Hän katseli patoja ja kahvipannuja, jotka olivat hyllyllä uunin vieressä, katsoi oven suussa olevaa СКАЧАТЬ