Kihlautuneet. Alessandro Manzoni
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni страница 44

Название: Kihlautuneet

Автор: Alessandro Manzoni

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ näitä surkuteltavia pieniä taisteluja itsensä ja toisten kanssa, hän oli jättänyt taakseen lapsuuden ja saavutti tuon niin tähdellisen iän, jolloin sielu näyttää olevan salaperäisen voiman valloissa, joka ylentää, jalostaa ja vahvistaa kaikki taipumukset, kaikki ajatukset, ja joka välistä muuttaa ne ja antaa niille vallan odottamattoman suunnan. Se, mitä Gertrude siihen asti enimmin oli haaveillut tulevaisuudenunelmissaan, oli ulkonainen komeus ja loisto; se pehmeä ja hellä tunne, joka alussa oli epämääräisenä sukeltanut esiin hänen mielensä kätköistä kuin ohut sumu, alkoi nyt selvetä hänen mielikuvituksessaan ja saamaan siinä vallitsevan sijan. Henkensä salaisimpaan soppeen hän oli luonut itselleen ikäänkuin loisteliaan syrjäistyyssijan; siitä hän sai turvapaikan nykyhetken kylmältä todellisuudelta. Siellä hän vastaanotti muutamia yksilöitä, jotka eriskummaisesti olivat kokoonpantuja lapsuuden sekavista muistoista, heikoista ulkomaailman vaikutelmista ja siitä, mitä hän tuosta maailmasta oli kuullut toveriensa keskustellessa. Hän puheli niiden kanssa, asetti niille kysymyksiä, joihin itse niiden nimessä vastasi. Siellä hän oli valtijatar, siellä hän vastaanotti kaikenlaisia kunnianosoituksia. Aika ajoin uskonnolliset mietteet häiritsivät näitä loistavia juhlahetkiä, jotka mielikuvitus niin vaivaloisesti oli luonut. Mutta uskonto, sellaisena kuin sitä oli opetettu tyttöparalle ja kuin hän sitä oli ymmärtänyt, ei tuominnut ylpeyttä; kaukana siitä. Päinvastoin hän piti sitä täysin oikeutettuna ja hänestä se oli keino saavuttaa maallinen onni. Täten vailla oikeata olemustaan se ei enää ollut uskontoa, vaan turha aave kuten niin moni muu seikka maailmassa. Niinä hetkinä, jolloin tämä aave hallitsi itsevaltiaana Gertruden mielikuvituksessa, tuo poloinen epämääräisen pelon ja himmeän velvollisuudentunteen valtaamana koetti itselleen vakuuttaa, että hänen vastenmielisyytensä luostaria kohtaan ja vastahakoisuutensa vanhempiensa hänelle määräämään kutsumukseen nähden oli rikollinen, ja silloin hän sydämensä pohjassa itselleen lupasi sovittaa tuon rikoksen vapaaehtoisesti sulkeutumalla luostariin.

      Oli olemassa sellainen määräys, ettei nuorta tyttöä saanut vastaanottaa nunnaksi, ellei hengellinen mies, jota sanottiin nunnien apulaispapiksi, tai joku toinen tämän tehtäväkseen saanut henkilö, ensin ollut häntä kuulustellut; täten tahdottiin saada varmuutta siitä, että hän vapaasta tahdosta antautui tähän kutsumukseen. Tämä kuulustelu ei saattanut tapahtua ennenkuin vuosi sen jälkeen, kuin kysymyksessä oleva henkilö oli kirjallisesti apulaispapille jättänyt hakemuksensa. Ne nunnista, jotka olivat ottaneet synkäksi tehtäväkseen virittää Gertrudelle ansaa ja saattaa hänet ainaiseksi lupautumaan luostariin siten että hän niin vähän kuin suinkin ymmärsi tekonsa merkitystä, käyttivät hyväkseen erästä kuvaamaamme hetkeä taivuttaakseen hänet kopioimaan ja allekirjoittamaan tuon hakemuksen. Ja saadakseen hänet helpommin taipumaan, he viisaasti kyllä toistamiseen hänelle huomauttivat, että tämä hakemus oli pelkkä muodollisuus, jolla saattoi olla ainoastaan se merkitys, minkä sille antoivat myöhäisemmät toimenpiteet, joihin ryhtyminen kokonaan riippui hänen tahdostaan. Huolimatta tästä kaikesta tuo hakemus tuskin oli saapunut määräpaikkaansa, kun Gertrude jo katui että oli sen kirjoittanut. Sitten hän katui katumustaan, viettäen päiviä ja kuukausia näin häälyen vastakkaisten tahdonilmaustensa välillä. Hän piti kauan tätä tekoansa tovereiltaan salassa; milloin hän näet pelkäsi panna heidän vastaväitteilleen alttiiksi tuota päätöstään, jota itse piti hyvänä, milloin taas häpesi heille tunnustaa muka tekemäänsä tyhmyyttä. Tarve keventää sydäntään, saada neuvoja ja karkaista rohkeuttaan sai viimein hänen epäilyksistään voiton. Oli olemassa toinen laki, joka sääti, ettei nuori neitonen päässyt apulaispapin kuulusteltavaksi, ellei ollut sitä ennen oleskellut ainakin kuukauden päivät poissa luostarista, missä oli ollut kasvatettavana. Vuosi oli jo melkein loppuun kulunut hakemuksen lähettämisen jälkeen, ja Gertrudelle oli huomautettu, että hänen pian oli lähdettävä luostarista kotiansa siellä viettämään tuota kuukautta ja ryhtyäkseen kaikkiin niihin valmistaviin toimenpiteisiin, joita vaadittiin sen teon toteuttamiseksi, jonka hän jo itse teossa oli pannut alkuun. Ruhtinas ja muut perheen jäsenet pitivät asiaa jo niin varmana, kuin olisi se jo tapahtunut. Mutta nuorella neitosella oli itsellään kaikkea muuta päässä. Sen sijaan että olisi ryhtynyt muihin valmistaviin toimenpiteisiin, hän vaan tuumi keinoa tehdäkseen ensimäisen tehottomaksi. Tässä hädässään hän päätti avata sydämensä yhdelle tovereistaan, joka oli kaikista avomielisin ja aina valmis antamaan pontevia neuvoja. Tämä toveri neuvoi Gertrudelle, että hän kirjoittaisi isälleen muuttaneensa vakaumustaan, hän kun ei kuitenkaan tuntenut itsessään tarpeeksi rohkeutta vaadittaessa sanoa hänelle suoraan vasten kasvoja muitta mutkitta: – en tahdo. Ovathan maksuttomat hyvät neuvot tässä maailmassa hyvin harvinaisia, ja neuvojatar antoi Gertruden maksaa tämän saamansa ohjeen siten, että kelpo lailla ivasi hänen pelkurimaisuuttaan. Kirje kyhättiin kolmen tai neljän ystävättären yhteisvoimin, kirjoitettiin salaa ja lähetettiin hyvin viekkaiden juonien avulla määräpaikkaansa. Gertrude oli suuren ahdistuksen alaisena odottaessaan vastausta, joka ei koskaan saapunut. Mutta muutaman päivän kuluttua abbedissa vei hänet syrjään, muuttui salaperäisen näköiseksi, kylmäksi ja surkuttelevaksi, lausui muutamia epäselviä sanoja ruhtinaan suuresta närkästyksestä, jostakin hairahduksesta, johon hän, Gertrude varmaankin oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta viittasi kuitenkin samalla siihen, että Gertrude hyvin käyttäymällä saattoi toivoa kaiken tämän vielä joutuvan unhoituksiin. Neitonen ymmärsi, eikä rohjennut siitä kysyä enempää.

      Viimein saapui tuo niin pelätty ja niin toivottu päivä. Vaikka Gertrude tiesi lähtevänsä taisteluun, niin kuitenkin pääsö luostarista, poistuminen sen muurien sisältä, minne oli ollut suljettuna kahdeksan vuotta, se ajatus, että sai vapaasti vaunuissa ajaa maaseudulla, että sai jälleen nähdä kaupungin, kodin, kaikki tämä herätti hänessä raivoisan ilon tunteita. Taistelun varalle hän oli jo, uskottujensa tukemana, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin, eli kuten tätä nykyä sanotaan, tehnyt suunnitelmansa.

      – Joko minua tahdotaan pakoittaa, hän ajatteli, ja silloin minä panen jäntevästi vastaan: olen nöyrä, kunnioittavainen, mutta kieltäydyn. Tarvitseehan minun vaan olla sanomatta toistamiseen myöntymis-sanaa; ja sitä en aio lausua. Tai aikovat he voittaa minut lempeydellä, ja silloin minä tulen olemaan vielä lempeämpi heitä; tulen itkemään, rukoilemaan, heitä hellyttämään; enhän pohjalta tahdo muuta, kuin ettei minua uhrata!

      Mutta kuten usein käy tällaisten olettamien, niin ei kumpikaan toteutunut. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että isä tai kukaan muu puhui hänelle anomuskirjeestä tai kutsumuksen hylkäämisestä ja ilman että hänelle ehdoitettiin mitään imartelujen tai uhkausten muodossa. Hänen vanhempansa olivat hänen seurassaan vakavat, surulliset ja jäykät, kuitenkaan koskaan sanomatta minkä vuoksi. Saattoi ainoastaan huomata, että he pitivät tytärtään rikollisena, arvottomana olentona. Salaperäinen tuomio tuntui painavan hänen päätään ja eroittavan häntä perheestä, sallien hänen olevan siihen liittyneenä ainoastaan siinä määrin kuin oli tarpeellista, jotta hän huomaisi alennustilansa. Harvoin ja vaan määrähetkinä hän pääsi vanhempiensa ja vanhemman veljensä seuraan. Näiden kolmen henkilön puheissa näytti vallitsevan suuri keskinäinen sopimus, mikä saattoi vielä selvemmäksi ja tuskallisemmaksi Gertruden yksinäisen tilan. Ei kukaan häntä puhutellut. Jos hän pelokkaasti rohkeni lausua muutaman sanan, jotka eivät tarkoittaneet jotain välttämättömästi tärkeätä, niin ne joko jätettiin huomioon ottamatta tai saivat vastaukseksi ainoastaan hajamielisen, halveksivan tai ankaran katseen. Kun hän ei enää voinut kestää niin katkeraa, niin nöyryyttävää eroittamista, kun hän joskus toisti kysymyksensä ja koetti tuttavallisesti seurustella perheensä jäsenten kanssa ja kun hän kerjäsi hieman rakkautta, niin kuuli hän heti lausuttavan sanan, joka epäsuorasti, mutta silti selvästi viittasi hänen kutsumuksensa valintaan. Verhotuin sanoin annettiin hänen ymmärtää, että hänellä oli yksi ainoa keino jälleen saavuttaa perheen suosiollisuus. Silloin hän, joka ei siitä huolinut näillä ehdoilla, huomasi, että hänen oli pakko peräytyä ja luopua nauttimasta pienimmistäkin hyväntahtoisuuden merkeistä, joita hän niin suuresti oli kaihonnut, ja alistua maanpakolaisuuden kohtaloonsa. Ja hän pysyi siinä lisäksi jonkunmoisen syyllisyyden СКАЧАТЬ