Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ pahan onnen lintu, pylväänsä päästä olisi äkännyt kerjäläistä ja hänen mykkää peliään. Tuo nuori vekkuli remahti huikeaan nauruun ja välittämättä siitä, että keskeytti näyttelijät ja häiritsi yleistä tarkkaavaisuutta, huudahti iloisesti:

      – Katsokaahan tuota veijaria, joka kerjää almuja!

      Jokainen, joka on heittänyt kiven sammakkolampeen tai laukaissut pyssyn lintuparveen, voi kuvitella, minkä vaikutuksen nämä törkeät sanat saivat aikaan. Gringoire hätkähti kuin sähköiskun saanut. Prologi keskeytyi, ja kaikki päät kääntyivät kerjäläistä kohden, samalla kun syntyi melua ja puheensorinaa. Kerjäläinen ei siitä vähääkään hämmentynyt, vaan näki päinvastoin tässä välinäytöksessä hyvän tilaisuuden pieneen keräykseen. Mankuvalla äänellä ja silmät puoliummessa hän huusi:

      – Armahtakaa vaivaista!

      – No, Herra paratkoon, sehän on Clopin Trouillefou! huusi Joannes. – Hohoi, ukkoseni, haavasi oli kai vastuksena sääressäsi, koska olet muuttanut sen käsivarteen?

      Näitä sanoja seurasi pieni hopearaha, jonka Joannes apinan tarkkuudella heitti likaiseen lakkiin, jota kerjäläinen piti ojennettuna kipeässä kädessään. Hän otti värähtämättä vastaan almun ja pistopuheen ja jatkoi mankumistaan:

      – Armahtakaa vaivaista!

      Tämä välinäytös oli tuntuvasti herpaissut mielenkiintoa, ja suuri osa yleisöä taputti Robin Poussepainin ja muiden nuorten kirjurien kanssa käsiään, nauraen tuolle omituiselle vuoropuhelulle, jonka ylioppilas kaikuvalla äänellään ja kerjäläinen ainaisella mankumisellaan olivat liittäneet keskelle prologia.

      Gringoire oli kovin harmissaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, hän huuteli kerran toisensa jälkeen näyttelijöille: "Jatkakaa! Jatkakaa hiidessä!" luomatta pelkästä halveksumisesta edes katsetta keskeyttäjiin.

      Samassa hän tunsi jonkun nykäisevän häntä takinliepeestä. Hän kääntyi hiukan harmistuneena ja hänen oli vaikea hymyillä, mutta hän yritti kuitenkin. Gisquette la Genciennen kaunis käsi siellä tällä tavalla kaiteen läpi herätti hänen huomiotaan.

      – Vieläkö ne jatkavat, herra? tyttö kysyi.

      – Luonnollisesti, Gringoire vastasi loukkaantuneena kysymyksestä.

      – Tahtoisitteko sitten ystävällisesti selittää minulle…

      – Mitä ne aikovat sanoa? ehätti Gringoire. – Sangen mielelläni!

      Kuunnelkaahan.

      – Ei, Gisquette sanoi, ei sitä, vaan mitä ne ovat sanoneet tähän asti.

      Gringoire hätkähti aivan kuin joku olisi häntä naskalilla pistänyt.

      – Hitto vieköön tuon tyhmän kaakattavan kanan! hän mutisi hampaittensa välitse.

      Tästä hetkestä Gisquette oli vajonnut perin alhaalle hänen silmissään.

      Sillä välin näyttelijät olivat totelleet hänen kehoitustaan, ja kun yleisö huomasi, että he alkoivat taas puhua, se ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Mutta äkillisen keskeytyksen vuoksi oli siltä mennyt hukkaan melkoinen osa kappaleen kauneudesta, kuten Gringoire harmikseen havaitsi. Rauha oli vähitellen palannut, ylioppilas oli hiljaa, kerjäläinen laski hattuunsa kertyneitä lantteja, ja näytelmä oli päässyt voitolle.

      Se oli itse asiassa sangen kaunis teos, jota mielestämme vieläkin voitaisiin hiukan korjattuna esittää. Tarina, joka oli hieman pitkä ja sisällyksetön, toisin sanoen, sommiteltu taiteen sääntöjen mukaan, oli yksinkertainen, eikä Gringoire voinut olla puolueettoman arvostelunsa pyhyydessä rehellisesti ja vilpittömästi ihailematta sen selvyyttä. Kuten helposti saattaa käsittää, olivat nuo neljä vertauskuvaa hieman väsyneitä hedelmättömän matkansa jälkeen kolmen maanosan halki, joista he olivat etsineet sopivaa henkilöä, jonka haltuun voisivat uskoa kultadelfiininsä. Tuon ihmeellisen kalan ylistyksiin oli sekoitettu tuhansia hienoja viittauksia prinsessa Margaretan uudesta sulhasesta, joka sivumennen sanoen vietti vangin ilotonta elämää Amboisen linnassa ja jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että Maanviljelys, Papisto, Aateli ja Kauppa olivat sellaisessa puuhassa hänen tähtensä. Mainittu delfiini oli näytelmän mukaan nuori, kaunis, väkevä ja ennen kaikkea – kaikkien kuninkaallisten hyveiden ihana alkulähde! – Ranskan leijonan poika. Tämä rohkea kuva on todella ihmeteltävä. Kuninkaallisena nimi- tai hääpäivänä ei teatterinkaan luonnonhistorian tarvitse lainkaan epäillen suhtautua delfiiniin, joka on leijonan poika. Sellaiset pindarolaiset ja harvinaiset yhdistelmät juuri todistavat runollista innoitusta. Mutta tehdäksemme arvostelullekin oikeutta, voisimme huomauttaa, että runoilija olisi voinut kehitellä tätä kaunista ajatusta vähemmässäkin kuin kahdessasadassa säkeessä. Mutta mysteerin tuli palatsivoudin määräyksen mukaan kestää kello kahdestatoista neljään, ja jotainhan täytyi sanoa. Ja näytelmäähän kuunneltiin kärsivällisesti.

      Yhtäkkiä kesken rouva Kaupan ja rouva Aatelin kiistaa ja juuri sinä hetkenä, jona mestari Maanviljelys lausui seuraavaa ihmeellistä säettä:

      Eläintä uljaampaa ei metsät kätke,

      avautui tuo tähän saakka niin onnettomana hetkenä suljettuna Pysynyt ovi nyt selko selälleen, ja ovenvartija julisti kuuluvalla äänellä: Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali.

      III. Herra kardinaali

      Gringoire parka! Kaikkien juhannusrakettien pauke, kahdenkymmenen tuliluikun laukaiseminen, Billy-tornin kuuluisan tykin pamahdus, jonka luoti Pariisin piirityksen aikana sunnuntaina syyskuun 29: ntenä päivänä v. 1465 surmasi seitsemän burgundilaista yhdellä kertaa, koko ruutivaraston räjähdys Temple-portin luona ei olisi tänä juhlallisena ja dramaattisena hetkenä pahemmin särkenyt hänen korviaan kuin nuo ovenvartijan lausumat muutamat sanat: Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali.

      Pierre Gringoire ei suinkaan pelännyt herra kardinaalia ja halveksi häntä yhtä vähän. Hän ei ollut sellainen pelkuri eikä liioin niin julkea. Todellisena eklektikkona [valikoitsija, tieteessä ja taiteessa se, joka ei yhdy mihinkään määrättyyn oppisuuntaan, vaan valikoi moninaisuudesta kaiken sen, mikä hänestä näyttää parhaalta], kuten nykyään sanottaisiin, kuului Gringoire noihin yleviin ja lujiin, maltillisiin ja tyyniin luonteisiin, jotka aina osaavat pysytellä keskitiellä, stare in dimidio rerum, jotka ovat täynnä järkeä ja vapaamielistä viisautta, samalla kuin he käyttävät kardinaaleja hyväkseen, – tuohon oivalliseen, kuolemattomaan filosofisukuun, joille viisaus, aivan kuin joku uusi Ariadne, näyttää antaneen lankakerän, jota kehitellen he maailman alusta saakka ovat vaeltaneet ihmiselämän sokkeloisessa labyrintissa. Heitä on olemassa kaikkina aikoina, aina samanlaisina, toisin sanoen, eri aikojen mukaisina. Ja lukuunottamatta meidän Pierre Gringoireamme, joka, jos meidän onnistuu antaa hänelle hyvin ansaittu kuuluisuus, kylläkin hyvin edustaa heitä viidennellätoista vuosisadalla, elähdytti heidän henkensä varmaankin myös isä Du Breuliä, kun hän kuudennellatoista vuosisadalla kirjoitti nuo naiivin ylevät sanat, jotka ovat vuosisatain arvoiset: "Olen pariisilainen kansakunnaltani ja parrhisilainen kieleltäni, koska kreikkalainen sana parrhisia merkitsee rohkeapuheisuutta: sitä olen käyttänyt itseään herroja kardinaaleja, prinssi de Contyn setää ja veljeä vastaan, kuitenkin aina huomioonottaen heidän suuruutensa ja loukkaamatta ketään heidän seurueistaan, mikä merkitseekin jo paljon."

      Siihen epämieluisaan vaikutelmaan, jonka kardinaalin tulo herätti Pierre Gringoiressa, ei näin ollen sekoittunut vihaa eikä halveksumista. Päinvastoin oli runoilijallamme aivan tarpeeksi tervettä СКАЧАТЬ