Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ suihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät kaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.

      – Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon huomautti kuivasti.

      – Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, – soitettiin kaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.

      – Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta putkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.

      – Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi

      Liénarde, – näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.

      – Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. – Jumala ristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.

      Nyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan haltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.

      – Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja esiintyjiä.

      – Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä metsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten kaikuessa ajoi naarashirveä!

      – Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen vallituksia!

      – Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin niille ja kaikki englantilaiset surmattiin.

      – Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!

      – Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!

      – Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän kuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista, Liénarde.

      – Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti kärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.

      – Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.

      – Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen sanojaan: – Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.

      – Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.

      – Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. – Meitä on oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat, pystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen kirjoittanut näytelmän. – Nimeni on Pierre Gringoire.

      Cidin tekijä ei olisi voinut ylpeämmin sanoa: Pierre Corneille.

      Lukijamme ovat luonnollisestikin huomanneet, että on täytynyt kulua joltinenkin aika siitä hetkestä, jolloin Jupiter katosi verhojen taa, siihen, kun uuden moraliteetin kirjoittaja niin odottamatta antoi itsensä alttiiksi Gisquetten ja Liénarden naiiville ihailulle. Ihmeellistä todellakin! Koko tuo joukko, joka hetkistä varhemmin oli ollut niin kuohuksissaan, odotti nyt näyttelijän sanoihin luottaen tyynesti ja kärsivällisesti, mikä seikka muuten vahvistaa tuota vanhaa, teattereissamme alati havaittua totuutta, että paras tapa, millä yleisön saa kärsivällisesti odottamaan, on selittää sille, että aloitetaan heti.

      Joannes de Molendino ei ollut kuitenkaan torkahtanut.

      – Hohoi! hän huusi äkkiä kesken hiljaisuutta, joka oli seurannut myrskyä. – Jupiter, rouva Neitsyt, helvetin ilveilijät, aiotteko petkuttaa meitä? Näytelmä heti! Aloittakaa, tai me aloitamme uudelleen!

      Muuta ei tarvittu.

      Telineiden sisältä alkoi kuulua soittoa, verhoa kohotettiin, ja esille tuli neljä maalattua ja kirjavasti pukeutunutta henkilöä, jotka kiipesivät jyrkkiä tikkaita näyttämölle ja asettuivat siellä riviin yleisöä kohden, jota he tervehtivät syvillä kumarruksilla. Soitto vaikeni, ja mysteerin esitys alkoi.

      Kun noita neljää henkilöä oli kylliksi palkittu kättentaputuksilla heidän kumarruksistaan, he aloittivat juhlallisen hiljaisuuden vallitessa prologin, jolta me kernaasti säästämme lukijan. Muuten kiinnitti yleisön huomiota, kuten vielä meidänkin päivinämme, enemmän näyttelijäin puvut kuin heidän esittämänsä osat; eikä ihmekään. He olivat kaikki neljä pukeutuneet puoliksi valkoisiin, puoliksi keltaisiin pukuihin, jotka erosivat toisistaan ainoastaan kankaanlaadun puolesta; ensimmäisellä oli kulta- ja hopeakirjokangasta, toisella silkkiä, kolmannella verkaa ja neljännellä karkeata palttinaa. Ensimmäinen näistä esiintyvistä henkilöistä kantoi oikeassa kädessään miekkaa, toinen kahta kultaista avainta, kolmas vaakaa, neljäs kuokkaa; ja niiden hitaitten älyjen vaivan huojentamiseksi, jotka eivät kyenneet tajuamaan näiden esineitten merkitystä, oli suurilla mustilla kirjaimilla luettavana kultakirjomekon liepeessä: Minä olen Aateli, silkkimekon liepeessä: Minä olen Papisto, verkamekon liepeessä: Minä olen Kauppa, ja palttinamekon liepeessä: Minä olen Maanviljelys. Kahden miespuolisen vertauskuvallisen henkilön sukupuolta osoitti myös selvästi se, että heillä oli lyhyempi mekko ja päässä hattu, kun taas naispuolisilla oli pitempi vaippa ja päässään hilkka.

      Olisi muuten osoittanut perin huonoa tahtoa, ellei prologin runoudesta olisi käsittänyt, että Maanviljelys oli naimisissa Kaupan ja Papisto Aatelin kanssa, ja että nuo molemmat onnelliset parit yhdessä omistivat komean kultadelfiinin [dauphin merkitsee sekä delfiiniä että Ranskan kruununperillistä], jonka he sanoivat antavansa puolisoksi ainoastaan kauneimmalle. Siksi he kulkivat ympäri maailmaa etsien tätä kaunotarta. Hylättyään järjestään kaikki, Golkondan kuningattaren, Trebizonden prinsessan, tatarilaisen suurkaanin tyttären ym., ym. olivat Maanviljelys ja Papisto, Aateli ja Kauppa tulleet hetkiseksi levähtämään Oikeuspalatsin marmoripöydälle ja tarjoamaan samalla arvoisalle yleisölle koko sen varaston moraalisia mietelmiä ja kaunopuheisia perusohjeita, joita siihen aikaan voitiin ladella filosofisen tiedekunnan edessä tutkinnoissa, väittelyissä, akateemisissa puheissa ja promotioissa, joissa maisterit saivat lisensiaatinhattunsa.

      Tämä kaikki oli todellakin sangen kaunista.

      Koko tuossa kuulijajoukossa, jonka ylle nuo neljä vertauskuvallista henkilöä vuodattivat kuvakielivirtojaan, ei kuitenkaan kellään ollut niin tarkkaavaista korvaa, niin kiivaasti sykkivää sydäntä, niin rauhatonta silmää, niin kurkottelevaa kaulaa kuin oli kirjailijan, runoilijan, lyhyesti, kunnon Pierre Gringoiren silmä, korva, kaula ja sydän, hänen, joka ei jokin hetki sitten ollut voinut olla ilmaisematta nimeään parille kauniille tytölle. Hän oli palannut paikalleen pylvään taa muutaman askeleen päähän heistä ja sieltä kuunteli, katseli ja nautti täysin siemauksin. Ne myötätuntoiset hyvähuudot, joilla hänen prologinsa alkua oli tervehditty, kaikuivat vielä hänen korvissaan, ja hän oli täydelleen vaipunut tuohon hurmiotilaan, jonka vallassa kirjailija näkee ajatustensa, toisen toisensa jälkeen valahtavan näyttelijän suusta suureen, vaikenevaan kuulijajoukkoon. Pierre Gringoire tunsi oman arvonsa!

      Tämä ensimmäinen hurmio oli, ikävä kyllä, sangen lyhytaikainen. Tuskin oli Gringoire nostanut tämän ilon ja riemun päihdyttävän maljan huulilleen, kun siihen jo sekoittui katkera pisara.

      Muuan repaleinen kerjäläinen, jonka tungos oli estänyt kiertämästä ympäri väkijoukkoa kerjäämässä ja joka ei nähtävästikään ollut saanut riittävää korvausta lähimmäistensä taskuista, oli katsonut parhaaksi etsiä jonkin korkeamman paikan, josta voisi vetää puoleensa katseet ja rovot. Hän oli senvuoksi kiivennyt prologin ensimmäisten säkeiden aikana erästä vierasparven kannatinpylvästä myöten СКАЧАТЬ