Waverley. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ puolella polkua nousi kallio miltei yhtä jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa jokunen mäntykin.

      "Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan. Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku notkelmassa puron toisella äyräällä – jos näkönne on hyvä, niin voitte kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

      Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan muu kuin ylämaalainen. Polku itse – eli se osa hiukan tukevampaa maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat – oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille, joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen oli lähinnä ponnistuksena.

      Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille. Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä Donald Bean Lean – se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat karjan olevan – ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän ripein askelin poistui näkyvistä.

      Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan. Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään, ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta. Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas, jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan – kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin – keski-yöllä, vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä. – Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli matkan aihe – paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

      Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten: "Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.

      XIII.

      Ylämaan sissin tyyssija

      Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa, että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti, vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä. Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä, asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan. Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.

      Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut, jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta, vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista, toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.

      Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli, Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.

      Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä, asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin eteen kolme puuvatia, täynnä eanaruichia, eräänlaista voimakasta lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina. Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä СКАЧАТЬ