Ivanhoe. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ nykyjään kudotaan kutomakoneilla vähemmän vastahakoisesta aineesta. Reisien etuosakin, sen verran kuin viitan laskosten alta saattoi nähdä, oli rautarengas-kudoksella peitetty. Polvia sekä jalkoja suojelivat ohuet, taitavasti reunatuksin liitetyt teräslevyt; ja nilkasta polveen ulottuvat rautakudossukat olivat tehokkaana suojana säärille, täydentäen täten ratsumiehen puolustusvarusteen. Vyössä hänellä oli pitkä, kaksiteräinen tikari, ja se olikin hänen ainoa hyökkäykseen soveltuva aseensa.

      Hän ei ratsastanut muulilla niinkuin hänen kumppaninsa, vaan vahvalla matkakonkarilla, säästääkseen jaloa sotaorittaan, joka kulki jäljessä aseenkantajan taluttamana, täysissä taisteluvaruksissa, päässään palmikoitu kypärä, jonka otsasta lyhyt piikki törrötti. Satulan toisella puolella riippui lyhyt, damaskolais-kirjauksilla komeasti koristettu sotatappara; toisella puolella sulkatöyhtöinen kypärä ja rautatakki sekä pitkä kahdenkäden-miekka, jommoisia siihen aikaan ritarit käyttivät. Toinen asemies kantoi pystyssä isäntänsä peistä, jonka nenässä liehui kaitainen lipuke, johon oli ommeltu samanlainen risti kuin ritarin viittaankin. Sama palvelija kantoi myös ritarin pientä, kolmikulmaista kilpeä, joka ylälaidastaan oli kylliksi leveä suojellakseen rintaa ja alhaalta vähitellen suippeni teräväkärkiseksi. Se oli tulipunaisella vaatteella peitetty, niin ettei vaakunamerkkiä voinut nähdä.

      Molempien asemiesten jäljessä seurasi kaksi palvelijaa, joiden tummapintaiset kasvot, valkoiset turbaanit sekä pukujen itämainen kuosi todistivat heidän olevan kotoisin jostakin kaukaisesta Idän maasta. Ritarin ja hänen seuransa koko ulkoasussa oli outo ja vierasmaalainen leima. Asemiesten puku oli komea, ja itämaisilla palvelijoilla oli hopeiset renkaat kaulassa samoin kuin mustapintaisissa käsivarsissaan sekä säärissään. Käsivarret olivat paljaina kyynärpäihin, sääret pohkeesta nilkkaan. Heidän puvuissaan loisti silkki ja koruompelukset, ilmaisten isännän rikkautta sekä korkeaa arvoa, silmäänpistävänä vastakohtana tämän oman vaatetuksen soturimaiselle koruttomuudelle. Aseina heillä oli käyrät sapelit, joiden kahvat sekä kantimet olivat kultakirjailuilla koristetut; vieläkin kallisarvoisempaa taidetyötä olivat heidän turkkilaiset tikarinsa. Kumpaisenkin satulakaaressa riippui kimppu noin neljän jalan pituisia teräskärkisiä heittopeitsiä, jota asetta saraseenit mielellään käyttivät ja jonka muisto on vieläkin säilynyt Itämailla harjoitetussa El Jerrid-nimisessä sotilaallisessa urheilussa.

      Palvelijain ratsutkin olivat yhtä vierasmaalaisen näköisiä kuin itse ratsastajat. Ne olivat saraseenilaista alkuperää ja siis arabialaista rotua, ja niiden hoikat sääret, lyhyet vuohiskarvat, ohuet harjat ja kevyen joustava askel olivat jyrkkänä vastakohtana niille vahvaraajaisille, raskaille Flanderin ja Normandian hevosille, jotka olivat aiotut kantamaan senaikaisia ritareita näiden täysissä haarniska-ja rautapaitavarusteissa. Rinnakkain asetettuina olisivat nämä molemmat rodut hyvin sopineet kiinteän aineen ja varjon vertauskuvaksi.

      Ratsujoukon outo ulkomuoto ei vetänyt puoleensa ainoastaan Wamban silmiä, vaan herätti hänen vakavamman kumppaninsakin uteliaisuutta. Munkin hän heti tunsi Jorvaulx'n luostarin abotiksi, jonka maine innokkaana metsästäjänä ja suurena herkkusuuna oli levinnyt penikulmien päähän; hokipa huhu hänen muka olleen taipuvaisen muihinkin huvituksiin, jotka vielä vähemmän soveltuivat luostarilupaukseen.

      Mutta niin löyhä oli silloin yleinen käsityskanta hengellisen säädyn, niin munkkien kuin pappien, käytöksestä, että Aymer-abotti oli siitä huolimatta luostarinsa ympäristössä sangen arvossa pidetty mies. Hilpeän, iloisen mielenlaatunsa tähden sekä sen suopeuden vuoksi, jolla hän soi kirkon anteeksiannon kaikista tavallisista hairahduksista, oli hän suuressa suosiossa sekä korkeamman että alemman aateliston piireissä, joihin useihin hän, ollen normannilaista syntyperää, oli sukulaissuhteissa. Naiset varsinkaan eivät huolineet kovin tarkoin punnita semmoisen miehen tapoja, joka julkisesti lukeutui heidän sukupuolensa ihailijoihin ja joka osasi niin monenlaisin keinoin haihduttaa sitä ikävää, mikä liiankin helposti pyrki saamaan sijaa senaikaisten ritarilinnojen saleissa ja naisten kammioissa. Abotti harrasti metsästysurheilua enemmän kuin soveliaalla innolla, ja yleisesti myönnettiin, että hänellä oli parhaiten opetetut haukat ja nopeimmat vinttikoirat koko Pohjois-Ridingin piirikunnassa, – seikkoja, jotka olivat hänelle voimakkaana suosituksena nuorten aatelisjunkkarien keskuudessa. Vanhojen parissa hän sitävastoin esitti toisenlaista osaa, jota hän tarpeen tullen pystyikin näyttelemään suurella arvokkuudella. Niin pintapuoliset kuin hänen kirjatietonsa olivatkin, riittivät ne kuitenkin herättämään noissa aivan oppimattomissa ihmisissä kunnioitusta hänen luultua oppineisuuttaan kohtaan, ja hänen käytöksensä sekä puhetapansa juhlallisuus ynnä se ylevä äänensävy, jolla hän toi esiin kirkon ja papiston arvovaltaa, vaikuttivat puolestaan sen, että he pitivät häntä yhtä pyhänä kuin oppineenakin miehenä. Alhainenkin kansa, joka muuten ankarimmin tuomitsee ylempiensä käytöstä, katsoi leppein silmin Aymer-abotin vikoja. Hän oli antelias mies, ja armeliaisuus, kuten hyvin tiedetään, peittää monta syntiä muussakin merkityksessä kuin mitä raamattu tarkoittaa. Luostarin runsaat tulot, joista suuri osa oli hänen käytettävissään, riittivät hänen omien, jokseenkin suurten menojensa ohella myös niihin runsaihin anteihin, joita hän jakeli talonpojille ja joilla hän usein lievitti sorronalaisten kurjuutta. Jos Aymer-abotti olikin liian harras metsästäjä tai liian kauan istui juomingeissa, – jos Aymer-abotin nähtiinkin aamunkoitteessa pujahtavan luostarin takaportista sisään, hänen hiipiessään kotiin joltakin yölliseltä retkeltään, niin ihmiset vain kohauttivat olkapäitänsä ja antoivat nämä hairahdukset anteeksi sillä puolustuksella, että samoja säännöttömyyksiä harjoittivat monet hänen säätyveljistään, joilla ei ollut mitään sovittavia ominaisuuksia niiden hyvitykseksi. Aymer-abotti tapoineen kaikkineen oli siis hyvin tuttu meidän saksilaisille orjillemme, jotka tervehtivät häntä kömpelöllä kumarruksellaan, saaden vastaukseksi hänen siunauksensa: »Benedicite, mes filz!»

      Mutta abotin matkakumppanin ja tämän palvelijain outo ulkomuoto kiinnitti heidän huomiotansa ja herätti heidän ihmettelyään siinä määrin, että he tuskin kuuntelivatkaan, kun hengellinen herra kysyi, tietäisivätkö he mitään suojapaikkaa likiseuduilla. He vain ällistelivät ahavoittuneen muukalaisen ulkomuotoa, joka puoleksi oli munkin, puoleksi soturin, ja hänen itämaisten palvelijainsa eriskummallisia vaatteita sekä aseita. Luultavaa on myöskin, että kieli, jolla siunaus lausuttiin ja neuvoa kysyttiin, ei soinut näiden saksilaisten talonpoikien korvissa mieluiselta, vaikka he sen arvatenkin ymmärsivät.

      »Minä kysyin teiltä, poikaseni», sanoi taas abotti koroittaen ääntänsä ja käyttäen lingua franca'a eli sekamurretta, jolla normannit ja saksilaiset tavallisesti puhuttelivat toisiaan, »asuuko täällä likellä joku hyvä mies, joka rakkaudesta Jumalaan ja kunnioituksesta kirkko-äitiä kohtaan tahtoisi suoda yömajan sekä ravintoa kahdelle kirkon halvimmalle palvelijalle ynnä heidän seuralaisilleen?»

      Tämän hän lausui tahallisen mahtavalla äänensävyllä, joka ei ollut lainkaan sopusoinnussa niiden nöyrien sanojen kanssa, joita hän suvaitsi käyttää.

      »Kahdelle kirkko-äidin halvimmalle palvelijalle!» matki Wamba itsekseen – mutta, vaikka olikin narri, varoen lausumasta huomautustaan ääneen. »Haluttaisipa nähdä minkälaisia sitten ovat sen kartanonvoudit, sen hovimestarit ja muut arvokkaammat palvelijat!»

      Mutistuaan mielessään nämä huomautukset abotin puheen johdosta hän loi silmänsä ylöspäin ja vastasi kysymykseen.

      »Jos te, arvoisat isät», sanoi hän, »tahdotte herkkuruokaa sekä mukavan yösijan, niin kohtaatte muutamien mailien päässä Brinxworthin luostarin, missä teidän arvoisenne herrat varmaan otetaan mitä kunnioittavimmin vastaan. Mutta jos mieluummin haluatte viettää iltanne katumuspäivän tapaan, niin voitte ratsastaa tuota jylhää metsäaukeamaa myöten, joka teidät vie Copmanhurstin erakkomajaan, missä pyhä mies suo teille katoksensa yösuojaksi ja virvoittaa teitä rukouksillaan.»

      Abotti pudisti päätään kummallekin ehdotukselle.

      »Kunnon СКАЧАТЬ