Ivanhoe. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ juutalainen jälleen pysähtyi ja katsoi viimeistä sekiiniä, epäilemättä arvellen, antaisiko sen Gurthille. Hän punnitsi sitä sormissaan ja viskasi sitten pöydälle, niin että helähti. Jos sen ääni olisi vähänkin pettänyt tai jos se olisi tuntunut hiuskarvankaan verran keveämmältä, niin anteliaisuus kukaties olisi päässyt voitolle. Mutta Gurthin kovaksi onneksi helähdys oli aivan selvä, ja sekiini oli vast'ikään lyöty, vieläpä hiukan ylipainoinenkin. Iisak ei siis hennonutkaan siitä luopua. Hän pudotti sen kukkaroon, ikäänkuin huomaamatta, ja sanoi: »Kahdeksankymmentä – nyt on luku täysi, ja minä olen varma, että saat herraltasi hyvät juomarahat. – Näkyypä», lisäsi hän halukkaasti katsellen kukkaroa, »sinulla vielä olevan enemmänkin kolikoita tuossa kukkarossasi.»

      Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.

      »Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin minua. Mutta samantekevä – hänen herransa on kelpo nuorukainen – on niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»

      Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin, sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen kamariin.

      Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti, kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.

      Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.

      »Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»

      »Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.

      »Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu – lähde matkaasi – älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi. – Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»

      Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.

      »Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli! – Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani – kaksikymmentä tältä Siionin helmeltä – sepä oli onnen päivä! – Tulisi vielä toinen samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. – Ja sitten heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»

      YHDESTOISTA LUKU

      1 rosvo. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme ja ryöstämme.

      Vilkas. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.

      Valentin. Hyvät ystävät, —

      1 rosvo. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.

      2 rosvo. Vait! Kuullaan häntä.

      3 rosvo. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.

KAKSI NUORTA VERONALAISTA.

      Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti. Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta, jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.

      Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen. »Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä, ennenkuin he niskaani hyppäävät.»

      Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän, missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta, vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla puhettakaan. – »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta mieheltä.»

      »Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää СКАЧАТЬ