Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän oli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän kaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset. Vaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa, juuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.

      Tuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies, tarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.

      "Missä on vanki?" kysäsi seppä.

      "Hän on poissa – päässyt irti – pötkinyt pakoon – mitäs mä hänestä tiedän?" virkkoi hanskuri. "Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten puutarhan läpi. – Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään Valentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut".

      "Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen", esteli seppä, "ja pestä käteni – "

      "Ei nyt ole aikaa viivytellä silmänräpäystäkään; hän on jo noussut ja pukenut päällensä. – Tule vaan veikkonen. Hänen pitää saada nähdä sinut, kelpo ase kädessäs ja tuon konnan veret sormissas, niin että hän oppii minkä-arvoinen kunnon miehen apu on. Hän on jo liian kauan aina tukkiellut suutani ujostelemisillaan ja epäilemisillään. Minä tahdon että hän nyt saa nähdä minkä-arvoinen on kunnon miehen, ja vielä päälliseksi urhokkaan porvarin, rakkaus."

      VIIDES LUKU

          Imp' ihana, ja havaja,

          Ja nauti tuoksu-ilmoja,

          Ja vyötä vyö, nyt loppui yö,

          Ja naakoill' on täys päivätyö.

Johanna Baillie.

      Kahakan kautta kesken untansa herättyään, oli Perth'in Kaunotar henkeä ahdistavalla pelolla kuullellut kadulta tulevia huutoja ja väkivaltaista melua. Hän oli vaipunut polvilleen Jumalalta apua rukoilemaan, ja polvillaan yhä hän sitten taas lähetti taivaan puoleen kiitoksensa, kun hän selitti avuksi rientävien ystävien ja naapurien äänet. Polvillaan oli hän silloinkin kun Simo ukko melkein väkisin työnsi hänen suojelijansa, Heikki Sepän, sisään tähän huoneesen. Ujo rakastaja näet ei tahtonut astua esiin, ensin siitä pelosta että Katri voisi suuttua, ja sitten kun hän näki tytön olevan polvillaan, sen vuoksi ettei tahtonut häiritä hänen hartauttansa.

      "Isä", virkkoi seppä: "hän rukoilee – en minä nyt uskalla puhutella häntä enempää kuin piispaakaan, joka par'-aikaa messua lukee".

      "No, mene matkoihin sitten, sinä urhokas ja uljas pölkkypää", virkkoi isä; ja sitten ja sitten hän lisäsi, kääntyen tyttärensä puoleen: "Jumalalle otollisin kiitos, tyttöseni, on se kun ihmis-veljillemme kiitollisuutta osoitamme. Tässä on se mies, joka Herran välikappaleena on pelastanut sinut kuolemasta, tai kenties häväistyksestä, joka on kuolemaakin pahempi. Tervehdi nyt häntä, Katri, oikeaksi Valentinikses, ja muista että minä soisin saavani hänet rakkaaksi pojakseni".

      "Älkää isä", vastasi Katri. "Nyt en voi nähdä ketään – en voi puhutella ketään. En minä ole kiittämätön – kenties olen liiankin kiitollinen hänelle, jonka käden kautta Herra on meidät pelastanut. Mutta sallikaa mun ensin kiittää suojeluspyhääni, joka minulle tään ajallaan tulleen avun lähetti, ja suokaa minulle vaan silmänräpäys aikaa, että kerkiän saada hameen päälleni".

      "No, Jumalan kiitos, tyttöseni – liika tyly olisinkin, jos en soisi sinulle aikaa alusvaatteesi ylles vetämään, koska se pyyntö on ensimmäinen vaimo-ihmisen puheelle kuuluva lause, joka nyt viikon päiviin on tullut suustasi. – Totta tosiaan, poikaseni, soisin ettei tyttäreni olisi niin täysi pyhä, ennen kun tulee se aika, että häntä toiseksi St. Katarinaksi julistetaan".

      "Älkää näin pilkkaa puhuko, isä; sillä minä voin vannoa, että hänellä on kumminkin yksi totinen pyhittäjä, joka on itsensä kokonaan antanut kuuliaiseksi hänen tahtonsa alle, niin paljon kuin syntinen ihminen sen taitaa. – Hyvästi siis täksi hetkeä, kaunis neito", lisäsi seppä kovemmalla äänellä, "ja Herra lähettäköön sinulle unia, yhtä rauhallisia kuin sinun ajatuksesi ovat valveella ollessas. Minä lähden vartioimaan sinun lepoas, ja kavahtakoon itseään se, joka sitä tulisi häiritsemään!"

      "Ei, hyvä, kunnon Heikki, jonka lempeä sydän niin vähän sopii yhteen tuon liian hätäisen käden kanssa, älä nyt enää tänä yönä ryhdy uusiin kahakoihin. Mutta ota kuitenkin lempeimmät kiitokseni, ja niiden kanssa tulkoon sinulle ne rauhalliset ajatukset, joiden sanot minussa asuvan. Huomenna, kun tapaamme toisiamme, vakuutan sinulle kiitollisuutta paremmin – hyvästi!"

      "Hyvästi, sinä sydämeni valtias ja valo!" sanoi seppä, ja oli juuri, astuttuaan Katrin kammarista vievät portaat alas, lähtemäisillään ulos kadulle, koska hanskuri häntä tempasi käsivarresta.

      "Minä olen iloitseva tästä tään-yöllisestä kahakasta", sanoi Simo, "enemmän kuin koskaan olisin luullut voivani iloita teräksen kalskeesta, jos se saattaa tyttäreni täyteen järkeensä ja näyttää hänelle minkä-arvoinen mies sinä olet, Heikki. Pyhä Macgirder auttakoon! Oikeinpa rakastan noita roistoja ja mieleni on paha siitä, että tuo kosija parka ei enää ikinään saa pitää oikeankäden kinnasta. Voi, voi, hän on kaipaava sitä kättään kaikki ikäpäivänsä, varsinkin kun rupeaa kinnasta käteensä vetämään – niin, hän on vasta maksava ainoasti puolet maksut minun ammatilleni. – Vaan, veikkonen, et sinä pääse askeltakaan liikahtamaan talostani tänä yönä", jatkoi hän. "Et sinä niin meiltä pois pääse, poikaseni, sen takaan".

      "Sitä en aiokaan. Minä vaan aion, jos sallitte, vartioida tuolla ulkona kadulla. Saattais tapahtua, että he yrittävät uudestaan".

      "Ja jos niin tapahtuisikin", sanoi Simo, "niin tulee sinun paljoa helpommin torjua ne pois, seisoen täällä huoneen suojassa. Se tappelukeino onkin porvarille soveliain puolustustaistelu muurin takaa. Vahtiessa ja vartioiden me siihen temppuun opimme. Paitsi sitä on nyt niin paljon ihmisiä valveella ja liikkeellä, että me kyllä saamme olla tämän aamun hyvässä turvassa ja rauhassa. Tule siis vaan tänne päin".

      Näin sanoen, hän puoliväkisin vei Heikin siihen kammariin, missä he illallisella olivat olleet ja missä nyt vain palvelija, joka myös oli jalkeilla, samoin kuin muut herättyään yöllisestä metelistä, nyt pian sai valkean viritetyksi.

      "Ja nyt, mun uljas poikaseni", kysyi hanskuri, "millä juomalla nyt tahtoisit juoda isäsi maljaa?"

      Seppä oli koneentapaisesti antanut saattaa itsensä vanhalle lavitsalle hauskasta tammipuusta, ja nyt istui, katsellen tuleen, joka loi punertavaa valoa hänen miehuullisille kasvoillensa. Hän mutisi itseksensä puoli-ääneen: – Hyvä Heikki, kunnon Heikki – Voi, jos hän sentään olisi siihen lisäksi sanonut: Heikki kulta!"

      "Mitä juomia ne on?" nauroi vanha hanskuri. "Minun kellarissani ei kumminkaan semmoisia ole. Mutta, jos Kanarian, tai Gascognen tai Rhein'in viini kelvannee, niin päästäpäs vaan yksi sana suustasi, ja samassa pullollinen kilahtaa edessäsi – eipä muuta".

      "Hartaimmat kiitokset", jatkoi seppä, yhä vielä mietteisinsä vaipuneena; "se on enempi kuin mitä hän koskaan ennen on sanonut minulle – hartaimmat kiitokset – mihin kaikkeen se voinee ylettyä?"

      "Se ylettyy vaikka mihin, venyen kuin kilin nahka, veikkoseni", virkkoi hanskuri, "jos vaan tahdot totella minua ja virkkaa, mitä nyt käsket aamuryypykses".

      "Mitä ikinä te itse tahdotte, isä kulta", vastasi seppä huolimattomasti, ja vaipui jälleen Katrin sanojen punnitsemiseen. "Hän puhui minun lempeästä sydämestäni, СКАЧАТЬ