Dityrambeja. Фридрих Вильгельм Ницше

Чтение книги онлайн.

      Verivalani vannonut oon.

      En tahdosta isien, ystävien

      kuin Hannibal muinen,

      en suitsussa jumalain alttarien.

      Minä valani vannoin

      kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,

      kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,

      vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,

      min alla purjehti pilvet.

      Verivalani vannonut oon.

      En kostoa vierahan, vennon heimon,

      mi omaani uhkaa,

      en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,

      miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,

      en polkea peltoja, tallata tarhoja

      vainoojan maan.

      Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,

      heimoni hyljätä, ystävät heittää,

      jumalien suitsuvat alttarit jättää,

      yksin taistella, kamppailla, nousta,

      kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,

      korkeella kangastushuippuja nähdä,

      joille aurinko purppurahehkun

      kirkkaimman heittää,

      joilla humisee raikkaammat tuulet.

      Alla syvimmät, synkimmät kuilut,

      yllä hopea-kangastus huiput.

      Taivas yllä, manner alla,

      ympärillä hyiset huiput,

      talven kirkkahat kinokset.

      Alla uhkuvi elämä,

      puhkeavi puihin pihka,

      sihisevi mannun mahla,

      tuulet ilman tuoksutäydet.

      Täällä talvi, viima vinha,

      silmä siinnossa lumien,

      katse kentillä kiteiden,

      sydän surmien ilossa,

      mieli häissä Hallatarten.

      Kevät keikkuen tulevi,

      mielet innosta ilona,

      veret valta-valkeana,

      tulet Helka-helluntaiset,

      rukoukset, riemu soipi,

      sydän inehmon herkkä, hellä.

      Tääll’ ei riemuita, rukoilla,

      tääll’ ei liesku luojan liekit,

      sydän ei säälistä sykähdä,

      aatos lemmestä avarru,

      tääll’ ei syytä, syyttömyyttä.

      Tunnon jää on ainut lämpö,

      mielen halla hyyrrelamppu,

      joka säihkyen säkenöi,

      kuumottavi keskiyössä.

      Veljenkättä kaikki lyövät.

      Kirpoavi kahle, muurit

      murtuu raudan, roudan luomat.

      Vapahina vangit valjut!

      Kajastavi toivo kirkas,

      unet, uskot uudet luopi.

      Tääll’ ei vankeja, vapaita,

      veljeyttä, vertaisuutta,

      tääll’ ei uskoja, unia,

      tääll’ ei toivoa, totuutta,

      ylin yks’ on käsky kylmä:

      korkealla aina kierrä,

      niinkuin tähti talvitaivon,

      pyhä, puhdas, koskematon,

      kiillä, konsa ei kimalla

      päivän kirkas kultakehrä,

      itse pakkasen purema

      muille tuhlaten tulesi

      näytä oudot ilmanrannat

      yösen synkät umpiukset,

      vaivan ylpeän ylängöt.

      Pois katsojajoukot,

      pois aseita, kalpoja kantavat joukot,

      nyt sankarit sotia käyvät!

      Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,

      ei paisu julmina käsien jänteet,

      vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,

      lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot,

      yö synkkänä yllä ja alla lepää.

      Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!

      Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa

      taivaita, maita ja meriä, joita

      tuhannet tuulet pilvihin nostaa,

      kuiluihin viskaa.

      Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.

      Sankarit sotii, sankarit sotii,

      tuskat tuimimmat rintoja polttaa,

      sydämiä leikkaa.

      Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,

      kuiluista nousevat tuhannet taasen,

      nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,

      mi mykkänä lepää.

      Sankarit sotii,

      etäältä himmeä rusko vain hohtaa

      kerran nousevan päivän, mi takaa

      vuorien synkkien säteitä heittää

      harvoja, valjuja taistojen teille.

      Mitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot?

      Me seisomme yössä. Henkemme soihtu

      suurena palaa, kun sammuvi tulet

      taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa

      vuorisen, louhisen, jylhän tienoon.

      Mitä vuotatte meiltä?

      Me emme seuraanne konsana liity,

      emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo,

      emme vajoo kuin pisara vajoo

      hyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.

      Me yksin seisomme vartiona yössä.

      Mitä vuotatte meiltä?

      Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,

      ei valaise teitänne, matkaanne johda.

      Eri matka on teillä ja toinen on määrä.

      Oma tiemme on kallein, määrämme korkein,

      etäisin, suurin.

                        Erotkohon tiemme!

      Te pyrkikää tulienne pienien ääreen,

      majojenne rauhaan tai taistonne teille.

      Me synkkiä polkuja taivallamme,

      louhia kuljemme, kuiluja käymme.

      Me sytytämme soihtumme suurehen liekkiin,

      mi СКАЧАТЬ