Runoelmia. Johann Wolfgang von Goethe

Чтение книги онлайн.

          Te laulut, muinoin rakkaat mulle,

          Pois unohduksen mereen jo!

          Teit' poika ei rakastetulle

          Eik' neiti enään laulelko.

          Teiss' armastain oon lauleskellut,

          Vaan armas petti, näetsen:

          Teit' veteen olin kirjoitellut,

          Siis uppokaat myös vetehen.

          Vesissä mi tyyni tuima!

          Meri nukkuu unissaan;

          Huolissa jo tähtää laivur

          Yhä suljaa pintaa vaan.

          Mitään tuulta ei niin mistä

          Kuolon rauha kauhea!

          Valta-aavikolt' ei pistä

          Esiin ei niin lainetta.

          Vaan sumut jo särkyy,

          Jo selvenee taivas,

          Ja Eolo kahleens'

          Jo irralleen saa.

          Jo tohisee tuulet,

          Ja laivuri puuhaa:

          Sa joudu! Sa joudu!

          Jo halkeepi aalto,

          Jo lähestyy kauka;

          Jo näkyvi maa!

          Sull' kukat, joit' oon poiminut,

          Tuhat tuokoot terveisii!

          Ma usein oon kumartunut,

          Oi tuhat kertaaki,

          Net vasten syöntäni painellut

          Sata tuhat kertaaki!

          Maat, penkeret

          Kuink' kastehiset!

          Kaikk' kukkapäät

          Kuink' helmissä, näät!

          Kesk' puitten sää

          Kuin vireä tää!

          Kuink' valoss' kielin iloisin

          Nuot pikkulinnut semminkin!

          Vaan koskapa

          Näin kultani ma,

          Tuoll' kammioss',

          Noin matalass' tuoss',

          Noin kätkössä

          Juur päivyestä,

          Minn' koko mailma aava se

          Jäi kaikki koristuksine!

          Läp' peltojenko,

          Vai niitulla jo,

          Puitten varjossa,

          Missä kulkevi kultain?

          Sanoppas sa!

              Tavannut armaan'

              En kotona,

              Hän siis varmaan

              On ulkona.

              Kauniisti kukkii

              Kaikk' keväillä;

              Armaani astuu

              Leppeänä.

          Tuolla rannalla ain',

          Missä suudelman sain,

          Ensimmäisen tuon kai,

          Näen ma jotai!

          Onko hän se, vai?

          Miss' sateet sinkuu,

          Miss' vihurit vinkuu,

          Läp' usman rotkoin,

          Läp' sumujen notkoin,

          Ain' e'espäin, sa,

          Ilman levotta!

              Ennen ma orjaksi

              Itseni antaisin,

              Kuin tätä ääretönt'

              Iloa kantaisin.

              Tunne tää, syöntä

              Syömeen mi luopi,

              Oi mitkä huolet,

              Tuskat se tuopi.

          Minne paeta jo?

          Erämaihinko?

          Kaikki turhaan vain:

          Elon kruunu ain',

          Onni rauhatta

          Oot, rakkaus, sa!

          Tuolla ylhäällä kalliolla

          Vanha linna kohoopi,

          Jossa porttien, muurein takaa

          Muinoin ritarit väijyili.

          Tuhaks poltetut ompi portit

          Kaikki kuollut ja rauhaisa;

          Noita muureja rauenneita

          Juuri kiipeän halki ma.

          Tässä, kas, oli muinoin kellar

          Täpö täynänsä viiniä vaan;

          Eip' enään pottuinensa

          Sinne piikanen laskeukkaan.

          Eip' etehen vierahitten

          Enään aseta pikaria,

          Eikä pyhäksi atriaks sitten

          Täytä papille pullonsa.

          Ei pojalle haluavalle

          Kulausta suo käytäväss',

          Eikä ota lahjastansa

          Sulot kiitokset vastaan täss'.

          Sillä СКАЧАТЬ