Myrkkyvyöhyke. Артур Конан Дойл

Чтение книги онлайн.

       I

      Viivojen himmeneminen

      On aivan välttämätöntä, että minä nyt heti, kun nämä hämmästyttävät tapaukset ovat vielä selvinä ajatuksissani, kirjoitan ne muistiin noudattaen sitä tarkkuutta yksityisseikoissa, jonka aika saattaa hävittää. Mutta niinkin tehdessäni olen aivan ymmällä ihmettelystä, kun ajattelen, että juuri meidän pikku joukkomme "Kadonneesta maailmasta" – professori Challenger, professori Summerlee, lordi John Roxton ja minä – on saanut kokea näin kummallisia vaiheita.

      Kun muutamia vuosia sitten selostin Daily Gazettessa merkillistä matkaamme Etelä-Amerikkaan, en osannut ajatella, että joutuisin kertomaan vieläkin omituisemmasta henkilökohtaisesta kokemuksesta, sellaisesta, joka on ainokainen kaikissa inhimillisissä aikakirjoissa ja joka varmaan kohoaa historiallisissa esityksissä suurena huippuna matalien kunnaiden keskellä. Tapaus itse pysyy aina merkillisenä, mutta ne olosuhteet, joiden takia me neljä olimme yhdessä tämän erikoislaatuisen sattuman aikana, kehittyivät mitä luonnollisimmalla ja itse asiassa välttämättömällä tavalla. Minä selitän siihen johtavat tapaukset niin lyhyesti ja selvästi kuin voin, vaikka hyvin tiedän, että mitä täydellisempiä sellaisen asian yksityiskohdat ovat, sitä mieluisampaa se on lukijalle; sillä yleisön uteliaisuus on ollut ja on yhäti tyydyttämätön.

      Perjantaina, elokuun seitsemäntenäkolmatta päivänä – tämä päivämäärä tullaan aina muistamaan maailman historiassa – menin sanomalehteni toimistoon ja pyysin kolmen päivän lomaa herra McArdlelta, joka vielä johti uutisosastoamme. Tämä vanha kelpo skotlantilainen pudisti päätään, raapi punaista, harvenevaa haivenkiehkuraansa ja puki vastustuksensa sanoiksi:

      "Ajattelin, herra Malone, että me saattaisimme käyttää teitä hyödyllisesti näinä päivinä. Ajattelin muuatta juttua, jota te olette ainoa mies käsittelemään sillä tavalla kuin sitä pitäisi käsitellä."

      "Olen pahoillani siitä", sanoin koettaen kätkeä pettymystäni. "Tietystikin, jos minua tarvitaan, on asia selvä. Mutta tekemäni sopimus oli tärkeä ja yksityisluontoinen. Jos voitaisiin tulla toimeen ilman minua – "

      "Mutta nähdäkseni ei voida."

      Se oli katkeraa, mutta minun oli mukauduttava siihen parhaan taitoni mukaan. Oikeastaan olinkin itse siihen syypää, sillä minun olisi pitänyt tähän mennessä tietää, että sanomalehtimiehellä ei ole oikeutta tehdä omia suunnitelmia.

      "Sitten minä en enää sitä ajattele", sanoin niin hilpeästi kuin saatoin näin valmistumatta. "Mihin hommaan te minua tarvitsette?"

      "Niin, pitäisi haastatella sitä hitonmoista miestä Rotherfieldissa."

      "Ette kai tarkoita professori Challengeria", huudahdin.

      "Kyllä, juuri häntä minä tarkoitan. Hän juoksutti viime viikolla Courierin nuorta Alec Simpsonia takinkauluksesta ja housujen takamuksesta mailin matkan pitkin maantietä. Te olette siitä luultavasti lukenut poliisiraportista. Meidän poikamme haastattelisivat yhtä hyvin valloillaan olevaa alligaattoria Eläintarhassa. Mutta te luullakseni voisitte sen tehdä – kun olette vanha ystävä."

      "Niin", vastasin tuntien suurta huojennusta, "tämä tekee kaikki helpoksi. Asia sattuukin olemaan niin, että pyysin lomaa käydäkseni tapaamassa professori Challengeria Rotherfieldissa. Nyt on kolme vuotta sitten ylätasangolla sattuneen tärkeimmän seikkailumme vuosipäivä, ja hän on pyytänyt koko seuruettamme luokseen vierailulle ja viettämään tapauksen muistoa."

      "Mainiota!" huudahti McArdle hieroen käsiään, silmien sädehtiessä lasien takaa. "Sitten te voitte urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Jostakin muusta miehestä minä sanoisin, että kaikki on pötyä, mutta tuo veitikka on kerran näyttänyt olevansa oikeassa, ja kuka tietää, eikö hän tekisi sitä vieläkin!"

      "Urkkia häneltä mitä?" kysyin. "Mitä hän on tehnyt?"

      "Ettekö ole nähnyt tämänpäiväisessä Timesissä hänen kirjettään

      'Tieteellisistä mahdollisuuksista'?"

      "En."

      McArdle kumartui ja otti lattialta lehden. "Lukekaa se ääneen", sanoi hän osoittaen sormellaan erästä palstaa. "Kuulisin mielelläni sen uudestaan, sillä nyt en ole varma siitä, että olen selvästi käsittänyt miehen tarkoituksen."

      Kirje, jonka luin Gazetten uutisosaston toimittajalle, kuului näin:

      Tieteellisiä mahdollisuuksia.

      "Mies, hän on ihme, – elävä ihme!" sanoi Mc Ardle pudistaen miettivästi päätään. "Hän kynisi kyyhkysen poikasen höyhenet ja saisi aikaan metelin kveekarikokouksessa. Ei ihmettä, että hän on tehnyt Lontoon itselleen liian kuumaksi olopaikaksi. Se on vahinko, herra Malone, sillä hänellä on mainiot aivot. No, kuulkaamme nyt vertaus."

      "Mies, hänestä olisi tullut suurenmoinen ministeri", sanoi McArdle. "Tämähän jyrisee kuin urkujen soitto. Kuulkaamme, mikä häntä oikein huolestuttaa."