Qventin Durward. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ voi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan, koska emme itsekään tiedä missä paikassa tavallisesti maankiertäjäneitosilla, valepuvuissa kulkevilla prinsessoilla ja onnettomilla kreivittärillä on tyyssijansa meidän rajojemme sisäpuolella, jotka – Jumalalle ja Embrun'in pyhälle Neitsyelle kiitos! – ovat siksi avarat, ettei meidän olisi helppo vastata näihin herra kardinaalin oikeutettuihin kysymyksiin. Mutta olettakaamme että he olisivat täällä, mitä sinä, Dunois, silloin vastaisit meidän serkkumme jyrkkään vaatimukseen?»

      »Minä vastaan teille siihen, herra kuningas, jos ensin suoraan sanotte minulle, haluatteko sotaa vai rauhaa», vastasi Dunois suoruudella, joka, koska se johtui hänen luontaisesta avomielisyydestään ja pelottomuudestaan, aina aika ajoin suuresti taivutti hänen puoleensa Ludvigin suosion; sillä tämä kuningas, niinkuin kaikki viekkaat ihmiset, oli yhtä halukas saamaan selvää toisten ihmisten mielipiteistä kuin salaamaan omansa.

      »Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi», sanoi hän, »minä olisin yhtä halukas ilmoittamaan sinulle aikomukseni kuin sinä sitä kuulemaan, jospa vain itse sen tarkoin tietäisin. Mutta olettakaamme, että olisin päättänyt ruveta sotaan, mitä silloin olisi tehtävä kauniilla ja rikkaalla nuorella kreivittärellä, jos hän nimittäin oleskelee täällä minun alusmaassani?»

      »Antakaa hänet aviopuolisoksi jollekulle uljaista ritareistanne, jolla on sydän rakastaa tyttöä, ja käsi, jolla häntä suojella!» virkkoi Dunois.

      »Sinulle itsellesi esimerkiksi, haa!» sanoi kuningas. »Pasques-Dieu! oletpa toki viekkaampi kuin minä olisin luullut, vaikka oletkin aina niin suora olevinasi.»

      »Ei, herra kuningas», vastasi Dunois. »Ennemmin olen kaikkea muuta kuin viekas. Orleans'in pyhä Neitsyt auttakoon, minä ajan aina suoraan eteenpäin, niinkuin rengasturnauksessa. Te olette, kuninkaallinen majesteetti, Orleansin suvulle ainakin yhden onnellisen avioliiton velkaa.»

      »Ja sen velan suoritankin, kreivi. Pasques-Dieu! kyllä sen suoritan!

      – Etkö näe tuota kaunista pariskuntaa?»

      Kuningas viittasi onnettomaan Orleans'in herttuaan sekä prinsessaan, jotka kumpikaan eivät uskaltaneet jättäytyä kauaksi Ludvigista eivätkä hänen nähtensä erota toisistansa, ja jotka siis ratsastivat rinnakkain noin parin kolmen kyynärän päässä toisistaan; sillä pelko esti heitä enentämästä välimatkaa ja inho toiselta puolen taas vähentämästä sitä.

      Dunois katsahti sinne päin, minne kuningas viittasi, ja mielessään vertasi onnetonta sukulaistansa ja hänen kihlattua morsiantansa koirapariin, jotka väkisin ovat yhteen kahlitut, mutta pysyttelevät kuitenkin niin kaukana toisistaan kuin vitjain pituus suinkin sallii. Tätä katsellessaan hän ei voinut olla pudistamatta päätään, vaikka hän ei tuolle ulkokullatulle tyrannille uskaltanutkaan muuta vastausta antaa. Ludvig näyttikin arvanneen hänen ajatuksensa.

      »Siitä tulee rauhallinen ja hiljainen avioliitto – eikä lapsistakaan taida tulla liiaksi häiriötä, ennustan minä. Vaan eiväthän ne aina olekaan siunaukseksi.»

      Nämät viimeiset sanat sanottuaan kuningas vaikeni; ehkäpä muisto hänen omasta kiittämättömyydestään isäänsä kohtaan sai hänen suupielissään karehtelevan eleen muuttumaan jonkinmoiseksi katumuksen ilmeeksi. Mutta heti sen jälkeen hän jatkoi taas toisella äänellä:

      »Totta puhuen, Dunois, vaikka pidänkin avioliiton pyhää sakramenttia suuressa arvossa», samassa hän risti silmiänsä, »niin soisin mielemmin, että Orleans'in suvusta vesoisi minulle moisia uljaita sotureita kuin sinun isäsi ja sinä olette, joilla olisi suonissaan pisara Ranskan kuninkaallista verta, vaan ei mitään vaatimusta tämän veren oikeuksiin, niin ettei meidänkin maamme, niinkuin Englanti, joutuisi sotien raadeltavaksi, joita useampien laillisten kruununperillisten väliset taistelut saavat syntymään. Leijonalla ei pitäisi koskaan olla enempää kuin yksi poika.»

      Dunois huoahti ja oli vaiti, sillä hän tiesi, että tämän itsevaltiaan kuninkaan vastustaminen olisi Orleans'in herttualle vain vahingoksi, eikä miksikään eduksi. Sittenkään ei hän voinut hillitä itseään vastaamasta hetkisen perästä: »Koska te, kuninkaallinen majesteetti, olette viitannut isäni aviottomaan syntyperään, niin tahtoisin sanoa, että häntä, jollei ota lukuun hänen vanhempiensa syntistä heikkoutta, on sanottava onnellisemmaksi laittoman rakkauden hedelmänä, kuin jos hän olisi laillisen vihan sikiö.»

      »Oletpa aika hävitön veitikka, kun sillä tavoin puhut pyhästä aviosäädystä», vastasi Ludvig leikillisesti. »Mutta hiiteen koko tämä keskustelu, sillä metsäkarju on jo lähtenyt liikkeelle. – Koirat jäljille, pyhän Hubertin nimeen. – Hahhaa – tralalaa – liralaa!» Ja kuninkaan torvi kaiutti iloisesti metsiä hänen lähtiessään täyttä vauhtia ajamaan parinkolmen henkivartijan seuraamana, joiden joukossa oli myös ystävämme Qventin Durward. Ja tästäkin saattoi huomata, että kuningas, vaikka hän antautui tulisella innolla mielihuviinsa, samassa kuitenkin antoi myös myöten pilkantekohalullensa ja muisti kiusata kardinaali Balue'ta.

      Niinkuin ylempänä jo tuli mainituksi, oli tällä taitavalla valtiomiehellä se heikkous, että hän, vaikka hänen sukuperänsä oli halpa ja kasvatuksensa keskeneräinen, luuli osaavansa käyttäytyä hoviherrana ja kohteliaana kavaljeerina. Tosin hän ei englantilaisen piispa Becket'in tavoin itse astunut ritarillisten taistelujen tantereille eikä myöskään, niinkuin englantilainen kardinaali Wolsey, komentanut sotajoukkoja. Mutta naisten mielisteleminen, jossa nuo molemmat toisetkin olivat mestareita, oli hänellä ikäänkuin virkatoimena; ja niinikään hän oli myös innolla harrastavinaan soturimaista metsästyshuvia. Hän saattoikin päästä joittenkuitten aatelisnaisten suosioon, joiden silmissä hänen mahtavuutensa, rikkautensa ja valtiollinen vaikutusvoimansa jossakin määrin korvasivat hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä puutteellisuutta. Mutta eivätpä ne jalot ratsut, joita hän osteli hinnalla millä hyvänsä, olleet milläänkään siitä suuresta kunniasta, että ne saivat kantaa kardinaalia selässään; ne eivät totelleet häntä sen paremmin kuin olisivat totelleet hänen isäänsä, rahtimiestä, mylläriä tai räätäliä, joiden vertainen mestari Balue olikin ratsastustaitoon nähden. Sen tiesi kuningas, ja hän alkoi nyt vuoroin kiihdyttää, vuoroin hillitä ratsuansa, joilla tempuilla hän sai kardinaalin hevosen yllytetyksi – Balue'n täytyi pysyä aivan kuninkaan läheisyydessä – sellaiseen kapinaan herraansa vastaan, että selvään saattoi nähdä niiden piankin rupeavan toinen toiselleen seuran pettureiksi. Ja niinpian kuin ratsu oli ruvennut hypähtelemään, karkaamaan pystyyn ja temmeltämään, saattoi kuninkaallinen kiusaaja ratsumiesparan vielä pahempaan tuskaan sillä, että hän alkoi kysellä hänen neuvoansa kaikenlaisissa tärkeissä asioissa ja puolin sanoin viittaella aikovansa nyt tässä tilaisuudessa uskoa hänelle muutamia niistä valtiosalaisuuksista, joita kardinaali vähää ennen oli niin hartaasti halunnut tietää.

      Viheliäisempää tilaa tuskin voinee ajatellakaan kuin se, mihin tämä salaneuvos nyt oli joutunut, kun hänen täytyi kuunnella kuninkaansa puheita ja vastata niihin, ja samalla jokainen vallattoman hevosen uusi hypähdys hytkähdytti hänet toiseen, vielä vaarallisempaan asemaan – hänen teräksenkarvainen kauhtanansa liehahteli höllänä kaikille ilman suunnille, eikä hänellä ollut muuta suojaa joka hetki uhkaavaa putoamisen varaa vastaan paitsi satulan syvyys sekä edessä ja takana nastojen korkeus. Dunois nauraa hohotteli voimatta hillitä itseään, mutta kuningas, joka osasi salaa ilkkua pilanteoillensa purskahtamatta ilminauruun, nuhteli laupiaasti ministeriänsä liian suuresta metsästyksen hartaudesta, joka muka ei sallinut hänen uhrata edes muutamia hetkiä vakavien asioiden miettimiseen. »En tahdo kauemmin estää teitä täyttä vauhtia ajamasta», virkkoi Ludvig viimein pelästyneelle kardinaalille, ja hellitti samassa hevosensa suitset.

      Ennenkuin Balue oli ehtinyt sanaakaan sanoa vastaukseksi tai puolustuksekseen hänen ratsunsa hurjistuikin kokonaan ja alkoi omavaltaisesti nelistää, jättäen pian jälkeensä СКАЧАТЬ