Kunnanlapsi. Marie von Ebner-Eschenbach

Чтение книги онлайн.

      Kunnanlapsi

      Kreivittärenä syntynyt, linnassa kasvanut, saanut hienon saksalais-ranskalais-englantilaisen sivistyksen, ylhäisen sotamarskin puoliso, synnyltään ja arvoltaan ylimyspiireihin kuuluva – ja sentään kirjailija ja kansanelämän kuvaaja! Onhan se jokseenkin harvinaista, vaikka olemmekin kirjailijain suhteen jos jonkinlaisiin yllätyksiin tottuneet.

      Ja kuitenkin voimme sanoa, että juuri syntynsä on hänestä kirjailijan tehnyt. Paroonitar Marie von Ebner-Eschenbach on nim. Itävallan tsekkiläinen, omaa sukua Dubsky ja syntynyt Zdislaviein kreivillisessä linnassa Mährissä 13 p. syysk. 1830. Lapsuusvuotensa ja aikaisimman nuoruutensa päivät hän vietti kotiseudullaan, tutustuen niin hyvin kylien kuin linnojen asukkaisiin. Jouduttuaan jo 18 vuoden vanhana naimisiin ylhäisen upseerin, nykyisen sotamarskin von Ebner-Eschenbachin kanssa, hän siirtyi Wieniin, mutta nuo lapsuudenaikaiset kotiseudun muistot ne olivat, jotka tekivät hienojen salonkien naisesta kirjailijan. Hän tosin alotti näytelmänkirjottajana, käsitellen sellaisia aiheita kuin "Maria Stuart", "Doktor Ritter" j.n.e., mutta vasta siirtyessään rakkaita tsekkiläisiään kuvaamaan, hän löysi oikean alansa ja alkoi mainetta saavuttaa. Ei niin, ettei hän olisi näytelmissäänkin kutakuinkin onnistunut – päinvastoin jotkut niistä pysyivät pitkät ajat Wienin näyttämöllä, ja tekijän draamallisia taipumuksia osottaa m.m. sekin, että hänen kertomuksissaankin ovat henkilöt, toiminta ja tapaukset aina pääasia ja esitys enemmän puhelua kuin eepillistä kertomista tai kuvailemista – mutta novellin ala oli joka tapauksessa se luvattu maa, jossa hänen viinirypäleensä ja granaattiomenansa kasvoivat. Ja sillä alalla hän on ollut tuottelias, kertomuskokoelma kertomuskokoelman, novelli novellin jälkeen on hänen kynästään lähtenyt – niiden luku nousee aina 30: een – ja enimmistä on otettu useita painoksia, niinpä esim. nyt suomeksi ilmestyvästä "Kunnanlapsesta" kahdeksan.

      Itsestään selvää on että kasvatus ja ympäristö painavat aina jossain määrin ihmiseen leimansa. Niinpä tapaa rouva von E-E: nkin aikaisemmissa tuotteissa ylimyksellisen katsantokannan piirteitä ja aikaisemman ranskalaisen novellitekniikan vaikutuksia. Mutta sitte lähtee hänen kynästään "Kunnanlapsi": ylimyksellinen kirjailija ottaa kuvatakseen yhteiskunnan kurjimpia, ja silloin unohtuvat kaikki muut vaikutteet, tekijä esiintyy silminnäkijänä, siirtyy taiteelliseen realismiin ja piirtää teoksen, joka huokuu puhtainta ihmisyyden evankeliumia. Oikeutta kaikille, sekä pienille että suurille! kaikuu teoksesta niin voimakkaasti, ettei sitä hevin unohda. Ja sama ylevä ihmisyys on pohjasävelenä hänen kaikissakin teoksissaan, kuvasipa hän linnojen tai mökkien asukkaita. Hän on vapaamielinen ja lämminsydäminen, siksi hän antaa kaikkien äänien kuulua, tuntien rakkautta ja osanottoa kaikkia kohtaan, jotka elämän taakkaa kantavat, olivatpa ne eläimiä tai ihmisiä. Hän on hyväntahtoinen ja myötätuntoinen, siksi on kertomistapansa levollista ja hilpeätä, kurjuudenkin keskellä aina joku päiväpaisteinen pilkahdus, ja ihmisten heikkouksista ja omituisuuksista ei hän koskaan piirrä pilakuvaa, vaan esittää ne hyväntahtoisen leikillisesti. Milloin hän esiintyy tuomarina, on tuomarin ojennusnuorana aina lempeys.

      Kaikkein valtavimmin vaikuttaa rouva von E-E: n teoksissa kuitenkin hänen suoruutensa, luonnollisuutensa ja totuudenrakkautensa. Hän on aatesuunnaltaan ihanteellinen, mutta kertojana todenpuhuja. Hän ei kierrä eikä kaarra, ei koristele eikä silottele, vaan kertoo juuri niinkuin on asian nähnyt ja käsittänyt. Eräissä nuoruudenteoksissa, niinkuin "Unsühnbar" ja "Margarethe", se saattoi ilmetä melkein liiallisena vääjäämättömyytenä, mutta näitä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei hän koskaan astu sopivaisuuden rajan yli. Ja juuri tuo suoruus ja välittömyys vaikuttaa lukijaan niin syvästi, sillä hän näkee edessään elävän, todellisen elämän vaistoineen ja intohimoineen. Mitä olisi esim. Pavel Holub "Kunnanlapsessa" ilman tuota voimakasta eroottista pohjavirtaa? Varjo, eikä muuta – sen tietää jokainen, ken tuntee Pavelin tapaisia luonteita ja ymmärtää ihmisen sielunelämää ja sen mutkikkaita polkuja. Tekijä on voimakas persoonallisuus, joka tuntee syvästi ja jolla on tarkka psykolooginen silmä, siksi hänen henkilönsäkin on todellisuuden lihaa ja verta, teot suoraan sielunliikunnoista pulppuavia. Huomioon on otettava vielä sekin, että kaikki tekijän huomatuimmat teokset ovat siltä ikäkaudelta, kun hän itse jo oli sivuuttanut melkeinpä puoli vuosisataa – ne eivät siis ole nuorukaisen tarinoita, vaan elämän syviin pohjavesiin kurkistaneen kirjailijan todellisuuden kuvia. Hän ei ole maailmanmullistaja, mutta hänellä on vakaantunut elämänkatsomus, ja se elämänkatsomus on ylevä, rikas ja täyteläinen. Hän kertoo arkojakin asioita, mutta tavalla, joka syventää, jättäen aina kohottavan ja avartavan loppuvaikutuksen.

      Tekijän luonnollisuutta ja voimakasta persoonallisuutta todistaa tyylikin. Se on lyhyt, suora ja koruton; se ei ole loistelias eikä hijotun hieno, mutta se on voimaa ja joustavuutta täynnä – tuntuu lukiessa kuin sen alla kulkisi ryöpeä virta, josta vain pienet hillityt kuohahdukset siellä täällä nostavat päitään. Niinkuin tapausten taustana aina on paikalliset olot, niin on puhelussakin paikallista väritystä ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman kajastusta. Vertauksia ja kuvia hän ei käytä tuhlaellen, mutta milloin käyttää, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä, suoraan elämästä otettuja ja aina naulaan sattuvia – maalaisolojen tuntija joskus hämmästyy kuinka ylhäisten piirien eläjällä on ollut silmää tehdä niin yksityiskohtaisia havaintoja. Hän on lämmin ja myötätuntoinen, mutta luonnollisuus suojelee häntä tekohartaudesta ja todellisen tunteen voimakkuus hempeämielisyydestä.

      Selvää on että tällaisten kirjailijaominaisuuksien on täytynyt hankkia omistajalleen menestystä ja kuuluisuutta. Tekijä on nyt jo 73 vuoden ikäinen, ja 3 vuotta takaperin juhli koko saksankielinen kirjallinen maailma hänen 71:nä syntymäpäivänään. Wienin yliopisto kutsui hänet silloin kunniatohtorikseen ja nimitti tätä etevää kirjailijaa tohtorindiplomissaan "suurimmaksi saksankieliseksi runoilijattareksi ja ensimäiseksi kaikista Itävallan nykyään elävistä kirjailijoista". Omien kansalaisten kiitoslauseet ovat usein ylitsevuotavia, mutta tuskinpa tässä tapauksessa, sillä rouva von Ebner-Eschenbachista täytyy jokaisen puolueettoman syrjäisenkin antaa se tunnustus, että hän on koko nykyajan ensimäisiä kertojoita.

      "Tout est l'histoire."

      I

      Lokakuussa vuonna 1860 otettiin maakunnan pääkaupungissa B: ssa lopullisesti käsiteltäväksi tiilentekijä Martin Holubia ja hänen vaimoansa Barbara Holubia koskeva oikeusjuttu.

      Pariskunta oli kesäkuun lopulla samana vuonna saapunut kotipaikastaan Soleschausta kahden lapsensa, kolmentoistavuotisen pojan ja kymmenvuotisen tytön kera Kunovicin kirkonkylään, joka sijaitsee Hrad-nimisen kukkulan juurella Marsvuoristossa. Heti ensi päivänä oli mies tehnyt työsopimuksen kylän suurtilallisen kanssa, vienyt vaimonsa, poikansa ja eräät päiväpalkkalaiset työpaikalle ja sen jälkeen mennyt itse kapakkaan juopottelemaan. Samaan tapaan jatkui elämä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä perhe oli Kunovicissa. Vaimo ja poika Pavel tekivät työtä. Mies oli joko täydessä humalassa tai sellaiseen hommautumassa. Monesti hän saapui horjuen tiilityöhyeen yhteiseen makuupaikkaan: lautavajaan, ja semmoisen tapauksen jälkeisenä aamuna ilmestyivät muut perheenjäsenet aina mustelmilla koristeltuina ja ontuvina savikuopalle. Päiväläiset, jotka eivät suostuneet tiilentekijän heihinkin ulotuttamaan kotikuriin, läksivät tiehensä; uusia tuli, mutta ne katosivat yhtä nopeaan kuin edellisetkin. Vihdoin ei työpaikalla ollut enää muita kuin vaimo ja lapset. Äiti oli kookas, voimakas nainen, päivänpaahtamissa kasvoissaan yhä vieläkin muinaisen kauneuden häviämättömiä merkkejä; poika kömpelö, lyhytniskainen, takkuinen karhunpenikka. Tyttönen, Milada nimeltään, oli siro, hintelä olento, jonka kirkkaansinisistä silmistä säteili hilpeyttä ja älyä enemmän kuin Barbaran ja Pavelin tummanruskeista yhteensä. Pienokainen toimitti jonkunlaista tarkastajan virkaa heidän suhteensa ja oli apuna kaikellaisissa pikkuasioissa. Ilman tyttöstä ei tiilenlyöntipaikalla olisi milloinkaan vaihdettu sanaakaan, sillä äiti ja poika ahertivat aamunsarastuksesta yöpimeään levähtämättä, synkkinä ja äänettöminä.

      Sellaista oli elämä päivästä toiseen, eipä edes pyhäisin tai juhlapäivinäkään heretty työstä. Se sai kylän hurskaat kauhistumaan СКАЧАТЬ