Runoelmia 2. Brummer F. F.

Чтение книги онлайн.

            Sa raukka Runottareni

            Oi, laula, laula! Aina,

            Kun äänes kuulen, aikani

            On hauska; huol' ei paina.

            Kun henken' pyrkii uupumaan,

            Käy tomusta se nostamaan!

      Oi, Helmini, suo kerran viimeisen

      Mun kanteleeni äänen kajahdella!

      Suo kerran sydämmeni suruisen

      Viel' ensi lemmestänsä lauleskella!

      Jo koht' on kannel vaiti kourassain:

      Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.

      Muistatkohan viel' aikaa mennyttä?

      Muistatko, Helmi, onneamme silloin

      Ja lemmen liekin ensi ennettä

      Ja riemulaulujamme aamuin, illoin?

      Oi, muistatko sa niitä? Kuollessain

      Ne vieläkin on mulla muistossain.

      Muistanpa aina silmäis loistehen,

      Kun puoleheni katsoit hymyellen.

      Kun kasvojesi näin hohtehen,

      Ma hurmoksissa seisoin ihaellen

      Ja huulilleis kun painoin suudelman…

      Ken tunteilleni keksis lauselman!

      Maat, taivahat ma silloin unohdin;

      Ja impyeni äänen koska kuulin,

      Ma autuaitten lailla vavahdin,

      Sit' enkelinpä kuiskeheksi luulin.

      Oi, juhlahetket niityn nurmella!

      Oi, riemupäivät Roinen rannalla!

      Kun nietos suli puron partaista,

      Ma kevään kukat helmahasi kannoin.

      Mit' ilman alla tiesin herttaista

      Sen sulle – oi, niin mielelläni – annoin

      Ja onnellisna parhaan itseni

      Ma uhrasin vaan sulle, armaani.

      Mut, Helmi, toisellepa vainen nyt

      Sa sydämmesi aartehia annat.

      On autuutemme aika päättynyt:

      Sa toisen miehen kihloja nyt kannat.

      Häll' olkoon sulle syli lämpönen

      Ja sydän hellä, lempi tulinen!

      Hyvästi, Helmi! Onni olkohon

      Sun johtajasi aina elon teillä.

      Mun kohtaloni miksi tulkohon,

      On lohdutus myös paljon kärsineillä:

      Jo koht' on kannel vaiti kourassain.

      Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.

      Pois kirves, kuokka, kädestä,

      Nyt miekka kourahan!

      Ken oman maansa edestä

      Ei kuolis, armahan?

      Hurraa, hurraa, kas, riemulla

      Ja isiemme innolla

      Me vihollista voittamaan

      Taas käymme oppimaan.

      Sa miesi Suomen sydänmaan

      Ain ollos urhokas

      Ja sortajia kaatamaan

      Kuin karhu voimakas!

      Tää oppi oiva isien

      Myös olkoon ohja poikien:

      "Eespäin! Vei tiemme kuolemaan.

      Tai voiton kunniaan."

      Käskyille kuuliaisia! —

      Sen vaatii virkamme;

      Vaan kelpo suomalaisia

      Myös olla vannomme.

      Jos meissä Luojaan luottamus

      Ja urhotöihin uskallus

      On juurtunut, niin tulkoot vaan,

      Ken tohtii, ilkkumaan.

      Oi, kuullos, veikko! Kuulethan

      Kuin korpi kumajaa.

      Sen ääntä ihannellahan

      Miel' aina halajaa....

      Siell' uhkuu kosket kohisten,

      Ja metsä kertoo humisten

      Säveltä kehtolauluni. —

      Mun synnyinseutuni!

      Tään seudun e'estä rakkahan

      Mit' antaa soisinkaan?

      Oi, henkenipä varmahan!

      Muut' en ma voisikaan.

      Mi kallihimpi uhri ois,

      Jon Suomen lapsi maalleen tois?

      Niin, niin; sen jospa tietäsin,

      Ma kaiken antasin.

      Nyt hyväst' armas koti jää

      Ja hellä äitini

      Myös siskot, isä harmaspää

      Ja nuori kultani!

      Pois vainen kyynel pyyhkikäät

      Ja pojastanne miettikäät:

      Jos sorrut sotiin, – isänmaa

      Sun helmahansa saa.

      Nyt majahani muuttanut

      On kumppalikin mulle.

      Täst' en oo vielä virkkanut,

      Siks kerron sen nyt sulle.

      Hän tänne tosin tullut on

      Omalla luvallansa,

      Mut hän on, raukka, puoleton,

      Siis olkoon olojansa.

      Ei hänestä, näät, kulloinkaan

      Oo mulle suurta haittaa;

      Ei moiti ruokaa milloinkaan,

      Vaan kaikki hälle maittaa.

      Ei haasta riitaa kanssani,

      Ei myöskään juorullansa

      Hän häiritse mun tointani

      Vaan pysyy alallansa.

      Se erehtyy, jos häntä vaan

      Ken luulee sankariksi.

      Hän on, jos sanoa sen saan,

      Jo luotu pelkuriksi.

      Kun lasiani nelistän —

      Kas, kohta hän sen kuuli,

      Ja jalkaani jos tömistän,

      Hän katoaa kuin tuuli.

      Ei tosin meidän virkamme

      Oo yhtäläinen juuri,

      Mut meidän omaisuutemme

      On melkein yhtä suuri.

      Ei vuosikautenakahan

      Käy meille ahtaaks piiri,

      Kun kumppalini – arvaathan —

      On pienen pieni – hiiri.