Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta. Anzengruber Ludwig

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ helposti kysyä: Miksi olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?

      Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö, joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin, ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?

      Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa – se oli nyt kerran heidän virkansa – melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen tapauksen paljastamiseksi.

      Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen hakkuussa.

      Vanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista ohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu egyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa muut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua, johon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka päivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt elämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.

      Ettei tällä "puolikerjäläisellä" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti aivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään kera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään tarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään, jotka hänet tunsivat, "erikoisesti suosineet", tavallisesti ei hänestä välitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja täällä ollut, mutta se oli vain "sellaista pientä kinaa", jota ei huomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen sukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska tämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei Kirningeriä oikein "miellyttänyt".

      Sitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz Kallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä kuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain selailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli ensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin vanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän, mille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty lähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.

      Erittäin tärkeän ilmotuksen teki "Kotkan" emäntä: Kallinger oli juuri samana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut kapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa oli "kimppu" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä arvanvedossa voittaneensa.

      Oikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta tieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut arpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin oli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn panoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa peliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen ajan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä kerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi hän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa voittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin oli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli "Kotkan" ravintolassa näytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.

      Nyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty? Tohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai santarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo aamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan, jonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo, joka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita keräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin ja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja ja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen ja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä takaisin.

      "Kallinger", tuumi hän, "oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta herra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi lainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu."

      Tohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti tiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty. Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti santarmipäällikölle. "Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä kuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin kauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn makuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan."

      "Kuten käskette, herra tohtori", sanoi Korb. "Emme välitä siitä."

      "Ajattelen", jatkoi nuori tutkintotuomari, "asiain näin ollen teemme jutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi. Sanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin viemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja kuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt."

      Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea. Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.

      Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen, oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!

      Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa koputettiin.

      Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat vienosti pensasmaiset kulmakarvat.

      Tätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta tohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten vaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.

      Kyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään ajorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä paikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa onnettomuuteen – ei, Jumalan nimessä – mutta totuutta täytyi jokaisen СКАЧАТЬ