Runoelmia 1. Brummer F. F.

Чтение книги онлайн.

      Viljapellon pyörtäneellä

      Rehoitteli ruusunen,

      Kesäpäivän heltehellä

      Loistelihe kaunonen.

      Monta tuulta tuuditteli

      Ruusuiseni kukkia,

      Monet perhot muiskutteli

      Pienokaisen poskia.

      Syksy saapui; ruususelta

      Loiston, julma, ryösteli.

      Tuulet tuntui kolkommilta,

      Ohi perhot rienteli.

      Väisteletkö ruusu raiskaa,

      Hyljäätkö sa omasi?

      Ruusu lausuu. Perho kuiskaa:

      "Pistävät on okasi".

      "Kiittämätöin," ruusu huokaa,

      "Kesäpäivän lempinyt

      Etpä huomannut sa okaa,

      Ei se silloin pistänyt."

      Rakeet lentää, tuuli vinkuu,

      Kas nyt, mikä mylläkkä.

      Itä "ilkiästi inkuu",

      Käypä kunnon pölläkkä.

      Nelistä nyt, hummaseni,

      Rientäkäämme kotihin.

      Siellä vartoo kultaseni,

      Sinä pääset tallihin.

      Ratoksemme lauleskelen

      Immestäni armaasta,

      Linnustani livertelen:

      "Minun kultain kaun…"

      Eipä käykään laulaminen:

      Suun' on täynnä lunta, oi!

      Parta jäässä veisaaminen

      Kehnoks laulun tehdä voi.

      Sävel pyrkii kangistumaan,

      Kesken jäi nyt laulelma.

      Sen saa vasta luonnistumaan

      Liisan lämmin suudelma.

      Nelistäppä, hummaseni,

      Rientäkäämme kotihin.

      Siellä vartoo kultaseni,

      Sinä pääset tallihin.

      Kun ihmislapsi on murheissaan,

      Ja sydän huolivi tuskissaan,

      Kun mailman myrskyt ne raivoaa,

      Oi, mistä hoivan hän saa?

      Pois unet haihtuvi kultaiset,

      Kut lasna mull' oil niin herttaiset.

      Nyt elon viimat ne viiltelee,

      Ja riemut pois rientelee.

      Yks enkel vainen on rinnassani,

      Jon Luojan armosta luoksein sain,

      Se syömmen laulaavi lepohon.

      Tää enkel – Toivo se on.

      Tuo tähti taivahalla,

      Oi, kuinka kirkas on.

      Ja kuinka korkialla

      Sai Luojalt' asunnon!

      Maan tomusta ei tummu

      Sen kiilto konsanaan.

      Kun luonto lausuu: sammu,

      Näät jäljen loistokkaan.

      Se tieltä eksyneille

      Osoittaa kotoa,

      Ja elost' uupuneille

      Se lausuu toivoa.

      Kas nyt – se katois, vajois

      Parhaassa loistossaan.

      Ken tähden laill' ei tahtois

      Sammua kuollessaan.

      Kun kullaltani kirjettä

      Ma juoksin tietämässä,

      Oil ilma lämmin, lämmintä

      Myös mulla sydämmessä.

      Ja kirje tuli. Kuumissain

      Nyt luin sen ja – yskän sain.

      Herran lempi kun oil luonut

      Maan, hän siunattuaan sen

      Lahjain kanssa, joit oil suonut.

      Uskoi haltuun ihmisen.

      Hyödyksemme, huviksemme

      Eläimetkin maan hän loi.

      Meille omaks iloksemme

      Vallan näiden yli soi.

      Luojan kuva, luonnon herra,

      Miten näytät valtasi?

      Viatointa älä sorra:

      Senhän kieltää tuntosi.

      Voimakkaamman kuuliaisuus

      Ruoskallako kostetaan?

      Uskollisuus, avullisuus,

      Piiskallako palkitaan?

      Ihmisparka raivossasi

      Julminta oot julmempi;

      Arvoltasi hevoistasi

      Monta vertaa halvempi.

      Kuin se kärsii, kuin se huokaa

      Oivalla ei aivosi.

      Näännyksissä, vailla ruokaa,

      Kieletön on orjasi.

      Aika joutuva on, jolloin

      Eläintenkin valitus

      Vaikenee, vaan katso: silloin

      Sua kohtaa rangaistus.

      Kelloni käydä rapsutat

      Niin vilkahasti taas,

      Ja "aika rientää" muistutat

      Se sun on toimintaas.

      Niin – aika rientää armainen,

      Ja voimat raukenee.

      Vaan: terve! kuollo rauhainen,

      Kun hautain aukenee.

      Sa murheen, riemun, hetkiä

      Oot mulle mittaillut.

      Oi, СКАЧАТЬ