Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке. Юхани Ахо

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ oli yht'äkkiä venhe … en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

      – Missä sinä olit?

      – Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan … ja sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään … ja Marja kaatui selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta tiedä…

      – Sen näit?

      – Sen näin.

      Juha nousi ja meni aittaansa.

      – Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

      – Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

      Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

      – Lähdetkö sinä minnekä?

      – Lähden.

      – Minnekä?

      – Nostatan koko pitäjän.

      – Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

      Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää kohti.

      IV

      Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä. Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä, vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun saat, avun saat!

      Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät, salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä, ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin värähtävä hymy ajatellessa: «Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa» – ja Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja sanoo: «Tulitpahan, Juha, – etpähän jättänyt.»

      Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo. Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli jäleltäpäin.

      Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.

      Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos eivät itsestään tahtone tarjota.

      Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.

      Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.

      Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan ikävöimään – eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.

      Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin: – Mikä se oli? – Ei mikään! – Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja tulivat kättelemään.

      – Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli röyhtäyttäen.

      – Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.

      – Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.

      Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen; sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne mielelläänkin jääneet. Olipas ovela … ei muuta kuin viskaa venheeseensä ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä rantaan?

      – Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.

      – Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen, pankon luota.

      – Marja ei siedä haukkumista.

      – Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen vähän neuvookin.

      – Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.

      Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.

      – Et lähtenyt jälkeen?

      – Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?

      – Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.

      Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.

      – Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.

      – Kirkolle.

      Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.

      – Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?

      – Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.

СКАЧАТЬ